Kiroileva varis
Kirjoittanut Klaus Lähteenmäki
Kerran illan tuntumassa
lehtiä lukiessani
saliin syöksyi ikkunasta
varis vanha harmaahapsi.
.
Ensin ehdin hämmästyä,
kun se viisti vierestäni
ja rentona retkahtaen
istui uunin reunustalle.
.
Hätistin sitä salista,
muttei lintu liikahtanut,
vaan oloaan surkutteli,
kuin anoisi se apua.
.
Siitä huokui itsesääli:
”Olen kurja raajarikko,
siipi särkee saamaristi,
on hiton hutera fiilis”.
.
En voinut heti tajuta,
et varis osaa puhua
jopa lievästi kiroilla
raakkuvalla aksentilla.
.
Mutta liikutuin mä siitä,
kun se vaivojaan valitti,
tuli varmaan tappelusta,
höyhenetkin hakkelusta.
.
Otin ressukan käsiini
ja laitoin sen lattialle.
Niin surkea kuin olikin,
sen sanoja mä paheksuin:
”Korjaa mulle helkkarissa
tuo pirun kipeä siipi!”
.
Päätin jelpata poloista,
jos se oitis voi luvata,
ettei vastedes kiroile
eikä kellekään vinoile.
Se nyökkäsi myöntävästi,
ja tuota uhalla uskoin.
.
Väänsin siiven paikallensa
ja sulatkin suoristelin.
Se kohosi siivillensä
ja hiljaa hämärään häipyi.
.
Viikon päästä illan suussa
varis lensi taas pihaani.
Se istahti rappusille,
ja kertoi miten voi siipi:
”Siinä roikkuu se mukana,
sattuu vaan niin perkeleesti”.