Uuden sammon saapuminen
Kirjoittanut Oiva Pennanen
jossain Kauvatsan kylällä,
taantumuksen syrjämailla,
korvenkätkössä peräti,
asustelee keskenänsä
aivan pienoinen porukka,
sakki sangen junttimainen,
jumiutunut juurillensa.
Kylän päällikkö pätevä,
vanha vaari harmaaparta,
pitää ohjakset lujilla,
ohjaa suitsin sutjakasti,
narut tiukasti käsissä,
ettei ennätä etova
nykyaika saapuville,
eikä virkeä valistus
erehtyisi seutuville.
Siispä Antti Pentikäinen,
johan lausuikin jämysti:
- Katsokaa nyt ympärille,
näitä peltoja, pihoja,
täällä vanhat vainiomme,
täällä metsämme mehevät,
näistäkö me luopuisimme,
nämä muilleko menisi,
vieraan veijarin hyväksi,
saksalaisen saamisiksi.
Se on Pelle Ollikainen,
äänen saatteli sanoiksi:
- Kuules Antti Pentikäinen,
jospa mietimme vähäsen,
asioita aattelemme,
teemme ratkaisun rotevan.
Kohta koittavi komea,
uusi aika ihmeellinen,
tälle kehnolle kylälle,
surkealle seudullemme.
Ehkä viimeinkin vähäsen,
elontaival kummenisi,
alkuun pääsisi kehitys,
vaurastuisi kaikki täällä.
Siksi Saksasta tilasin
aparaatin kummallisen,
koneen tunturin kokoisen,
värkin hieman hutjakamman,
että saapuisi sivistys,
kulttuurikin kulkeutuisi,
näille Kauvatsan kedoille,
alaville korpimaille.
Lentopostina lupasi
saksanpoika postitella,
aivan tuotuna perille,
käteen kohta kannettuna,
aivan kartanon kohalle,
talon suuren kartanolle.
Jopa kuuluikin kumahdus,
pilvet loisti purppuraiset,
tuuli ankara virisi,
rakeet vihmoi raivokkaina.
Kuuset korvessa vapisi,
männyt kaatui kannokoiksi,
tippui lennosta varikset,
hiljentyivät harmaatakit,
Kustin polkeissa perille,
ilman teitä saapuessa.
Tippuikin iso paketti,
papereihin peitettynä,
köysin kirjavin sidottu,
nauhoin korjin kirjaeltu,
vielä värjäilty vähäsen,
maalaeltu mahtavasti!
Otti Pelle Ollikainen,
miekan mittavan tupesta,
katkoi köydet käskemättä,
repi kirjavat paperit,
koneen suuren ympäriltä,
peitot mahtavan masinan.
Oli kampe aikamoinen,
kahen kallion kokoinen,
kolmen kuusen korkehuinen,
neljän kuokoksen levyinen.
Kultaa kiilsi kannen päällä,
helmat hopeaa helisi,
koristeltu korskeasti,
ulkomuodolta upea.
Sanoi Pelle Ollikainen:
Siinä on iso SIVISTYS,
väistyy vanha haurastunut,
tämä antaa nyt tilalle
nautittavaa viihdykettä,
riemun rytkettä rajua,
ilon tuomaa tyydytystä
huvin huumaavaa hajua.
Kiisi Kiettareen asukas,
saaren Liisa Lillukkainen,
koittelemaan vempelettä,
josko tuo hyvä olisi,
kaikin puolin kunnollinen.
Siihen hetkeksi sekosi
ihmettä nyt katsomahan!
Kummasteli, kurkisteli,
jopas nappulaa napautti,
valot vilkkui viidenlaiset,
kaikki viisarit värähti.
Savu syöksi putken päästä,
liekit luukuista levisi.
Hermostui jo heikko nainen,
kovin kampetta kavahti,
painoi hölmö nappulasta,
työhön vempeleen viritti.
Alkoi tulla turkasesti,
seksilaitteita monia,
tupakkia kaikenlaista,
huumepusseja humahti,
olut kupli sammioissa
viina virtasi hanasta.
Rääsää tulvi tungokseksi,
rihkamaa tosi kovasti.
Nainen huusi tuskastuen:
- Pelle perkeleen penikka,
tämän keksitkin ketale!
Toitkin kaiken turmeluksen,
paheet kaikista pahimmat,
pilasitkin hienot seudut,
vanhan kulttuurin hävitit.
Sanoi Antti Pentikäinen:
- Vie tuo äkkiä takaisin,
raahaa vaikka rattorilla,
taikka tammalla taluta,
silmiini en siedä tuota,
pahesampoa halua!
Paremmat on konstit vanhat,
muinoin taatoilta tavattu,
varhain lapsena opittu,
nuorukaisna nouvatettu.
Nämä riittävi hyvästi,
uusiakin kummemmasti,
poista rakkine johonkin,
joutaa vaikka jorpakkohon.
Sanoi Pelle Ollikainen:
- Kaikkeni minä yritin,
vaan ei kuule vanhat vaarit,
akat vanhat ei älyä,
horiskotkaan hoksannunna
käyttää tekniikkaa hyväksi,
viisautta valjastella,
työhön saapuvain tueksi,
tämän seudun saattajaksi
muiden ihmisten tasalle,
kehityksen keulapääksi.
Otti Pelle Ollikainen,
pommin potrakan vajasta,
asetti sen myllyn alle,
putkeen pötkälen pudotti.
Asetteli sapluunansa,
nallin nakkasi nasakan.
Kohta painalsi napista,
tyrkkäs sormi soikiota,
veti vieterin lujalle,
jousen jännitti jämäkän.
Silloin singahti salama,
Sivistyksen sinkautti,
kauas Kauvatsan kylältä,
Saksan maallekko peräti,
vaiko Bussin ohjukseksi?