Etsi sivustolta:

Kirjaudu sis채채n

Peikkoja ja noitia

PDFTulostaS채hk철posti

Taikamets채ss채

Tiet채채 lapsonen jokainen,
ainakin sen aavistavi,
ett채 matkojen takana,
Sinivuorten tuolla puolen
l철ytyy paikka niin ihana,
taikamets채 merkillinen,
satumaailma salainen,
tarinoitten aarreaitta.

Siell채 mets채ss채 asuvat
pime채ss채 p채iv채t pitk채t,
siell채 luolien per채ll채
satuhahmot tuttavimmat,
mennik채iset ja mukavat
peikkoveljet, pitk채h채nn채t,

Y철ll채 mets채h채n tulevat,
peikkotanssiin innostuvat.
Siell채 on noitia monia,
k채채pi철it채, prinsessoita,
sinipiikaset soreat,
haltiat ja tonttuvaarit,
kaikki tuttuja saduista,
tarinoissa kohdattuja.

Taikamets채채n taas menemme,
seurailemaan seikkailuja.
Siell채 viivymme v채h채sen,
vastassa on Nukku-Matti.

H철yhensaarille hyville
matkaa teemme joutuisasti.
Unen saaressa n채emme
Taikamets채n kaikki kummat.

M철rk철l채n tanssit

M철rk철l채ss채 peikot tanssi,
polkan kiivaan ketkutteli
kaikki mielell채 hyv채ll채,
nauru sielt채 kauas raikui.

M철rri-M철yk채ri m철l채hti
viisun p채tk채n taidokkaasti,
kaikki tassujaan taputti,
suosiotaan suitsuttivat.

Minttu-Maatuska mokoma
pisti viel채 rennommasti!
Oman 채채nens채 sovitti,
tangon tahtiin taivutteli.

Tiina-T철tter철 tomera
kiipesi jo laulamahan,
valssin veike채n vet채isi,
tulkitsi sen tunteikkaasti.

Mutta sittenp채 r채m채hti
M철rk철l채ss채 pirtin sein채t,
itse Muhkea-M철rin채
pyysi hiukan hiljaisuutta.

Jopas hiljeni kohina,
ootti suuri peikkokansa,
mit채 meinaa nyt M철rin채
pomo peikkokansalaisten.

M철rin채 kurkkua kakisti,
alkoi sitten hurjan rallin,
aivan hiljeni porukka,
ihmetellen kummasteli.

Alkoi valtava meteli,
hakkasi kattilat kovasti,
peikkoviulu vingahteli,
M철rin채 karjuen mekasti.

Juhlat p채채ttyiv채t 채kisti,
M철rin채lt채 loppui kunto,
kaikki nukkumaan halusi
tanssien n채in p채채ttyess채.

Peikko ja keijukainen

Oli kerran, kauan sitten,
taikamets채 niin sakea.
Kuuset huojui kaunihisti,
hongat hienosti humisi,
kes채tuulen henk채illess채,
ilta-auringon valossa.

Tuli pieni peikkopoika
mets채n tummuvan sis채st채,
n채ki pienen keijukaisen
tantereella tanssimassa
mets채kukkien seassa,
kuusten suurten varjostossa.

Peikko pikkuisen pel채styi,
koski silmiin katsellessa
tuota keijua somaista,
hopeisena hohtavaista.
Kovin kirkkaana kajasti
peikon silmiin siev채t siivet.

Ilmava kuin linnunh철yhen,
kuni haahkan untuvainen,
oli keiju niin keve채
niityn p채채ll채 liidelless채,
p채iv채n menness채 levolle,
s채ihkyess채 viime hehkun.

Peikko keijuhun rakastui,
katsoi p채채t채 kallistellen
keijun tanssia, hamuten
pient채 keijua sylihin.
Sanoi peikko jo sipisten:
- Oi, oi kaunis keijukainen,
tulethan minun omaksi?
Sua lempisin jalosti
luolan l채mm철ss채 hyv채ss채!
Herkut sulle parhaat toisin
sienet, sammakot ihanat.

Kuiskaa keiju kyynelsilmin:
- Enh채n siell채 voi asua,
pime채ss채 kuolen kohta,
valossa on vain eloni.
T채ytyy menn채 nyt takaisin
viime hehkun saattamana
tuonne auringon tupahan,
valon suuriin kartanoihin.

Itki peikko ja pime채
otti kuuset kainaloonsa.
Peikko luolaansa vaelsi
pettymyst채 purkamahan.
N채inkin sattuvi monesti,
tapahtuupi tummuneessa
taikamets채ss채 isossa,
satumaassa matkatessa.

Noita Kotkotus

Noita Kotkotus, kamala,
rumanlainen koukkuleuka!
Asui metsien takana
m철kiss채 niin mainiossa,
siell채 keitokset kyh채si,
monet taikaliemet laati.

Noidan koipea kivisti,
akka tuota tuskitteli,
sit채 hieroi ja siveli.
Kipu yltyi vihlovaksi,
aivan tuskaksi sukeutui,
h채iri철ksi heitt채ytyi.

Johan Kotkotus k채hisi,
lueskeli noidan loitsut,
maiskutellen, mussutellen
hiirenh채nti채 h채d채ss채!
Hieroi nahkalla j채niksen
kolottavaa koipeansa.

Eip채 auttanut manaus,
eiv채t kiivaat karjumiset,
tauti tuosta vain paheni,
kivistykset kouraisivat.
Eip채 Kotkotus tajunnut,
tilannetta tunnistanut!

- Kyll채 taika on tehoton,
loitsu t채ysin toimimaton,
jos en l채채kett채 kehit채,
voiteita en valmistele.
Panen kerralla kovemmat
l채채kkeet aivan ankarimmat.

Noita kattilan kohotti,
padan pisti pankollensa,
sinne yrttej채 sipulsi,
mahtiviljat viimeisen채.
Viel채 taikoja viritti,
loitsut kummat lausueli.

Pata paukkuen pohisi,
sinisen채 sauhu nousi,
vaahto valkea kohosi,
hellan p채채lle hulmahteli.
Noita Kotkotus k채k채tti,
ilke채n채 irvisteli.

Noita Kotkotus kamala,
keitostansa h채mmenteli
siell채 kaukana salolla,
korven tumman kuusen alla
kerallansa musta kissa
noidan nilkkaa puskemassa.

Noita Kotkotus havaitsi:
kepe채sti nousee jalka.
Kolli-Kotkale paransi
noita-muorin koipivaivat.
On hyv채 yst채v채 parempi
l채채kkeit채 ja voitehia!

Ilke채 peikkopoika

Olipa kaiketi kamala
peikkopoika kolkonlainen,
aivan hirve채n n채k철inen,
tihrusilm채, takkuturkki.
Luolan karmean asukas,
mennink채inen melkomoinen.

Oli ilke채 monelle,
kehitteli kepposia.
Usein irvisti is채lle,
채rhenteli 채idillens채,
siskon varpaista veteli,
velipoikaa kutkutteli.

Koskaan k채ynyt ei pesulla,
naama aina tuhruisena,
korvat karvaiset ruvella,
takkutukka hartioilla.
H채nt채 tuuhea vilahti,
peikko-veikon py철riess채.

Jussi J채ttil채inen

Asui Tunran tunturissa,
noilla kairoilla karuilla,
vahva Jussi J채ttil채inen,
velho vanttera, vakava.
Siell채 luolan ontelossa,
suuren tunturin sis채ss채.

Jussilla on luolassansa,
vuode valtava, jykev채.
Tuolit puiden korkuisia,
p철yt채 suuri kuin stadion.
Oli kaikki hirmu suurta,
kissakin niin kuin kirahvi!

J채ttil채inen sy철dess채ns채,
popsi suuhunsa sapuskat,
lautasella suuri h채rk채
itikalta vain kuvasti.

Mutta Jussi J채ttil채inen
oli murheesta sekaisin.
Yksin vietti p채iv채t pitk채t,
vaimon puutetta murehti.
Itse Jussi keitot keitti
itse vuoteensa sijasi.

P채채tti Jussi J채ttil채inen:
- Nyt on teht채v채 jotakin!
Vaimon l채hden etsim채h채n,
omaan luolaani em채nn채n!
Sitten kelpaa j채ttil채isen
sis채ss채 tunturin elell채.

Harppoi Jussi J채ttil채inen,
Lapin kairoja kuleksi,
j채rvet syntyi askelista,
joet piirtyiv채t syvimm채t.
Tuli toiseen tunturihin,
Noita N채pp채r채n tapasi.

Noita N채pp채r채 s채k채tti,
Jussia n채in moitiskeli:
- Painu pois mun kartanolta
kutsumaton j채ttil채inen!
Liian suuri oot minulle
keskustelukumppaniksi.

Jussi, N채pp채r채n kopaisi
valtavalle k채mmenelle,
sitten pyyteli sanoen:
- Jospa l채htisit minulle
aamupuuron keitt채j채ksi,
voisit siivota v채h채sen
kuntoon luolan puhdistella.
Kovin yksin on ik채v채,
pitk채채 iltaa istuskella.

Noita N채pp채r채 tokaisi:
- Enh채n l채hde, enk채 saavu,
toisen nurkkiin nukkumahan.
Kotona mun on parempi
kuin vieraissa vieriskell채.

Sanoi Jussi J채ttil채inen:
- Min채p채 vien sinut v채kisin,
kannan poikki selkosien,
kotiluolalle talutan,
k철yt채n kiinni kiukkupussin,
oven suljen ristikolla!

Noita N채pp채r채 vet채isi
taikasauvan taskustansa,
sill채 Jussia hipaisi,
heilutteli keppi채ns채,
toteutti topakat taiat,
loitsut kaikkein loistavimmat.

Jussi alkoikin koveta
kohta kylm채ksi kiveksi.

Noita N채pp채r채 yh채kin
asuu niiss채 maisemissa
suuren tunturin tyk철n채,
J채ttil채isen vierustalla,
joka aikanaan olikin,
vahva Jussi J채ttil채inen.

Sinipiiat sipsutteli


Ilta katsoi kuusen alta,
hienon verhonsa levitti,
siev채n hunnun kaikkialle
p채iv채n varjoihin vajotti
s채teet kirkkaat sammutellen.
Mets채iselle aukiolle
saapui m철rk철채 kaheksan,
kaksi suurta vanhempia
lasta kuusikin mukana.
Alkavat n채in peikkotanssin,
h채nn채t heiluivat mukana.
Sinipiiat sipsutteli
auringon sulos채teiss채,
meni syrj채채n peikkoperhe,
katsoi keijujen iloa.
Keve채sti keinahteli
keijut tanssissa somasti,
p채iv채n viime hetken my철t채
h채myyn pensaiden katosi.
Peikot alkoi hurjan polkan,
ilta mets채ss채 pimeni,
ilo kaikui kaikkialle,
peikot riemunsa rep채isi,
kun on mennyt p채iv채n loiste,
joka silmi채 sokaisi.
Aamuun asti jatkui tanssi
kunnes p채iv채 taas palasi.