Aitouden aitovieret
Kirjoittanut Risto Varis
heleästä Helsingistä.
Sitä kons´en löytänynnä,
läksin kiertueen teolle:
Lapoin lompakkoon rahoja
ja reppuun evästä kyllin.
Tein hyvin leveät lenkit
toreille tohiseville,
markkinoille maalaisille,
siis sekaan sekalaisjoukon.
Kiersin Tampereet ja Vaasat,
Turut, Lahdet ynnä Oulut.
Aitoutta en havainnut
laisin noissa kaupungeissa,
vallankaan torilla Toijan;
en milloinkaan, en ikuna,
en niin kuuna päivänäkä.
Kärkölässäkin käväisin.
Kiersin Velkuat, Vetelit,
Kotkat, Kuuksot, Kuusankosket.
Pieliskorven pitkospuita
tallasin totisin mielin.
Varmistin varalta kaiken
Perungan peräkylätkin,
Utsjoet sekä Sevetit,
Lapin laajat aitovieret.
Viimein Viipurin torilla
kavahdin inehmonlasta.
Se oli minulle isku,
tilanne odottamaton.
Matkani masentamana,
retkeni rasittamana,
kiertueeni kiusaamana,
urakasta uupuneena
jo lötkölleni lösähdin
sohvalle sovinnaiselle.
Niin turha olihan retki,
aitoutta kun yritin
löytää kanssaihmisistä.
Harmin kimpale kipakka,
viipale vihaista mieltä,
suikale surua myöskin
kurkussa kutaleen kupsi;
tarkoitan siis itseäni,
turhaantunutta minääni.
Konsa kello kiivas kilkki,
ovea avaamaan riensin.
Miniäni Minnastiina
kantoi kauniissa kopassa
nuppustansa nuorimmaista,
piimäpartaista vesaansa.
Niinpä nostinkin vunukan
kourieni koppuroihin
ja vauvaa vilaisin siinä:
Jopa Ilpo Ilmarinen
rusohuulillaan hymysi.
Läikkyi lämpö katseessansa,
kielellään kokeili siinä
hampaitaan kohoavia,
lauseen laati: ”Höbbö-Böbbö.”
Minut viimein näillä keinoin
jo hyväksyttiin hyvinkin
aivan kanssakumppaliksi,
ilman ehtoja, rajoja.
Matkasin peräti kauan
aitouden etsinnässä,
konsapa kotona vasta
löysin aidon ihmismielen.
Jo hymyyn vetäytyi suuni.
Silmiini siristyi riemu.
Taas olin mies onnellinen.