Kylähullun Kalevala
Kirjoittanut Risto Varis
| Artikkelin indeksi |
|---|
| Kylähullun Kalevala |
| Ellosniemen Ellinoora |
| Totaalinen toivonpuute |
| Junamatka juovuspäissä |
| Haudanharmaa haisuvirta |
| Herääminen helvetistä |
| Kaikki sivut |
Runoja Risto Variksen teoksesta Kylähullun Kalevala, jossa hän kertoo Allu Anttilaisen elämän kehdosta hautaan.
Pääsiäisen päärmehillä
Oli malkamaanantaina
aika ainekirjoituksen.
Opettaja Oksalahti
aivan alkuun raapusteli
mustaan tauluun liidullansa
aihepiirin aineellensa,
jonka nikkaroi nimeksi:
”Pääsiäisen riemuviesti.”
Tuopa Allu Anttilainen,
terhakka kuin terrieri,
tarrasi asiaan aivan
tieteellisellä halulla,
tahtoi luoda aineen oivan,
totuuteen perustuvaisen.
Kieli villisti mupelsi
huulenpieltä liipottaen,
ja niin ruutuvihkoon piirtyi
tarinan totinen tuiske.
Somalla tavalla soljui
Allun kertomus koruton:
”Kaakattavia kanoja
kasvatetaan tarhassansa,
jossa ne munivat paljo.
Aina pääsiäisen tullen
niitä syödään värjättyinä,
tarkoitan munia vainen
enkä laisinkaan kanoja.
Kana nokkii nokkelasti
kumppaniaan persuksille.
Ompi siinä luonnon sääntö:
kukin sortaa heikompaansa.
Nokittuna lintu ompi
edestä kuin terve pukki,
mutta retkuu reisiltänsä
niin kuin Arska Arrakorpi
tullessansa tuutingeista
Tommolan Topin tönöstä.
Vaan kun katsoo pyrstöpuolta,
se on vallan höyhenetön.
Punaisesta persuksesta
tursottaa mahan sisältö.
Kuka arvaisikaan luulla
kanaa taikauskoiseksi?
Syöpi pelkkä luulo luita,
tieto parhaat paahtopaistit.
Kokemuksestani tiedän
kanan taikauskoiseksi.
Kerrankin otin käsiini
kanarouvan kaakattavan,
mahallensa maahan painoin,
asetin nokalle oljen.
Hölmö rouva liikkumatta
tuijotteli tikkuansa,
oli muissa maailmoissa
palvoessaan olkeansa.
Teinpä tempun toisellekin,
orren kaakattavaiselle.
Sepä hurmiossa myöskin
toljotteli olkeansa.
Vähitellen orrellisen
johdin niitä nirvanaansa.
Makoili asujamisto,
mahallansa kaikki rouvat,
nokan päällä oljenpätkät
kaakatuksen kaikumatta.
Niinpä yhden kerrallansa
nokan päältä oljen noukin,
siten keskeytin tylysti
kanalauman hurmoshetken.
Kukin siitä vuorollansa
nirvanastansa heräsi.
Alkoi tuttu kaakattelu,
räpiköinti orren päälle.
Kana on kehno lentäjäksi,
pyrtsyköimään päälle aidan.
Kerran etsin eksynyttä,
pesän löysin aitan alta.
Kana itse, karkulainen,
oli syyllisen näkönen,
yli aidan konsa lensi
poluilleen luvattomille.
Munamäärä suuri löytyi
kehnonlaisesta pesästä,
valitettavasti vainen
useat munat mätinä.
Ompi kehno uimataito
kaakattavalla kanalla.
Yritin opettaa kerran
uimistaitoja kanalle.
Se hukkui heti samassa,
kun sen aaltoihin sysäsin.
Tuli tuosta mieleheni,
ajatukset aivoihini,
kertoa kanasta siitä,
joka juuttui reisistänsä
loukkuun koirankuonolaisen,
terrierisetterini.
Turren tuosta kyllä koulin,
sitä hihnalla vetelin.
Pölkyn päällä liiterissä
katkaisin kanalta kaulan.
Heitin rouvan ilmaan, huusin:
”Lennä, lennä leppäkerttu!”
Kana alkoi hurjastella
niin kuin Stuuka-pommittaja.
Paremmin kuin päällisenä
lintu lentää leuhutteli,
sinne tänne siivitteli,
verta paiski paidalleni,
halkojen hyvien päälle,
sekä kaapin antiikkisen.
Suotta ei ole sanonta,
jotta ”lentää päättömästi.”
Sopii lause ihmisiinki,
yksiin Yrjösiin vaseti.
Ompi vielä maininnatta
näkökohta hyödyllinen:
Kanasta saa höyheniä,
käteviä värjättyinä
käyttää virpovitsasissa
pajunkissojen parissa,
konsa virpotyöstä vallan
ansaita voi kunnon kuostin.
Kuikitenki, kaikitenki,
kanannahka ompi vallan
rivo höyhenettömänä.
Siitä mieleen juolahtiki:
miten on laita ihmisillä?
Ihmisistä on sanonta:
”Kas, kun on kananlihalla.”
Menin saunaan muuan ilta.
Mitä kummaa, sauna onki
huterosti lämmitetty.
Lauteen päällä istuskelin,
hytistelin harteitani,
ravistelin raajojani,
kaipasin paremmat löylyt.
Ihoon nousi näppylöitä.
Olin kuin kana kynitty.
Tuumiskelin mielessäni,
ajattelin aivoillani:
Jospa laude orsi oisi,
tosissani istuisinpa
kuten rouvani kynitty
ohuella orrellani.
Olen paljon puntaroinut,
tarkoin tuota tuumiskellut,
mistä juontunee sanonta
kainaloisesta kanasta.
Harmin kimpale, jo soiki
välituntikello meille,
lainaan Hemingwayn sanoja.
Vielä paljonkin olisi
lauseenlaitaa laittamatta,
sanoja sanelematta,
virkepuolta vääntämättä.
Ensi kerralla enemmin.”
Opettaja Oksalahti
konsa aineet arvosteli,
Allua kovin komensi
aineensa lukemaan oitis.
Allu turpa tötteröllä
louskutteli leukojansa,
litanian laajan laski,
kana-aineen kaikkinensa.
Kovin luokka virnisteli,
nauruansa nieleskeli
pajattaessa patukan,
lyhkäläntä-Anttilaisen.
Sitten itse Oksalahti
tuota luokalta kysäisi:
”Mikä virhe varsinainen
oli aineen äskön kuullun?”
Siinä Ville Vilja viittoi,
sanansyrjät singahutti:
”Eipä siinä liene laisin
käsitelty pääsiäistä.”
Opettaja Oksalahti
hyväksyen päätään nyökki,
loihe lauseet lausumahan,
sanat nuo sanelemahan:
”Tajusi asian Vilja,
sanat suustani sutaisi.
Olihan aihe pääsiäinen,
eivät mitkään sirkustemput,
kohellus kanojen kanssa,
seminaari siivekkäistä.
Jos on korpusta kysymys,
korpusta myös kirjoitukset
eikä lenkkimakkarasta,
sinapilla höystetystä.
Juna jos on aineen aihe,
siitä siksi kirjoitukset
eikä taivaan tähtösistä,
saati toukantolleroista.
Kuules Allu Anttilainen,
hölöttäjien hidalgo:
Hölöttelet aineissasi,
puheissasi puut ja heinät.
Pidä itsesi kurissa,
älä löysiä löpise.
Harmin suikale on pitkä,
virnistely väistämätön,
jollet iske ahkerasti
kalloosi kovaa kuria.
Annoin aineestasi kuusi,
siinäkin on liian kanssa.”
Kotonansa illansuussa
Allu syötteli kanoja,
vimmoissansa potkiskeli
kanaparkoja pahasti.
Oksalahtena komensi,
Räkköläisenä rähisi:
”Muninnasta annan kuusi,
kaakatuksesta kaheksan!
Muistakaa kurissa olla,
taikka muuten kutsuu pölkky,
hellalla kasari kuuma!