Etsi sivustolta:

Kirjaudu sis채채n

Kyl채hullun Kalevala - Totaalinen toivonpuute

PDFTulostaS채hk철posti

Artikkelin indeksi
Kyl채hullun Kalevala
Ellosniemen Ellinoora
Totaalinen toivonpuute
Junamatka juovusp채iss채
Haudanharmaa haisuvirta
Her채채minen helvetist채
Kaikki sivut


Omp쨈on tullunna tutuksi,
valon virtaa kaihtaa varjo
taivalluksen tantereilla,
touhukkaillakin toreilla.
Valovuon on kiivas kilpa
kanssa varjon virvasoiden
mieliemme maisemissa,
sielujen syvyyksiin asti.

Kuinka laadit ratkaisusi,
mik채 valkea tai musta,
sairas, terve, yll채, alla,
oikeako vaiko v채채r채,
valoisa tahi pime채
kussakin tapauksessa?
Mitenk채 valita niist채?

Onnekas inehmon lapsi,
joka tarpoo taidokkaasti,
rintaansa rakentaa rauhan
ristinpuuhun luottamalla.

Rakkaudessa ken pysyvi
vihan viiman viilt채ess채?
Kuka s채ilyy uskossansa
kuiskutuksissa katalan?
Mik채 ompi toivon valtti
toivottomuuden edess채?

Tottahan on rakkaudella
viha vastassaan vaseti.
Kuikitenki, kaikitenki,
kaiken kallella kyp채rin,
vihavaltin iskee miesi,
joka valtansa himossa
raunioittaa rakkautensa,
el채채 silmiss채 monien
p채tev채n채, taitavana,
oikeana ihmisen채.

Ep채usko on monasti
uskoa jo muodikkaampi.
Aivan aito rehvamieli,
herra optio ovela,
koruturkkiboonusrouva,
usein uskon unhoittava
loistavan el채m채n saakin
ajatuksissaan omissa.

Ompi aina toivonpuute
aivan synke채 toveri,
kunnes kuolon kalsa koura
kanssas k채tt채 k채채pp채isisi.
Mielesi murentaa murhe,
nykerryt nytyksi kauhun
ep채toivon marrasmaille
riivinraasto rinnassasi.
Totaalinen toivonpuute
sy철vytt채채 syd채men kurjan,
konsa ontot silm채kuopat
lailla turran tuijottavat
kalsaa turhuuden toria,
hautaa helj채n hengen hehkun,
kun ei kiehdo riivattua
autere upean aamun.
USKONPUUTE USVAKOSSA
Umeasti usvan siipi
maahan hiipi, maata v채ijyi,
konsa harmaana havisi
harso haudan haahtohaavan.
Varisparvi mustankarvas
leuhui kaupungin katolla
loputtoman lohdutonna,
silmitt철m채sti sijiten
jotokseksi jatkuvaksi
niin kuin painajaisunessa.
Murheen raakkui raakkukuoro
sumussa surullisessa,
kunnes kuolon kalsat korpit
roskanokkiaan avasi.
Liikkein raskain raidevaunu
lipui kierrostaan kitisten,
kiersi kiskon kilkatessa
lotakoissa loskaisissa.
Kunis haamuina haroivat
kulkijat kujasten kurjat.
Keinui rantaan raskas laine,
suola-ammeen paatispaine.

Eip채 tiira tirskutellut,
pit채nyt pitojaan sorsa,
nuhjottivat nuhruisina
joutojalkojaan vet채en,
r채psien r채pyl철it채ns채
seassa sumun sumean.

Kiisi kierreportaikkoa,
kirvoitti kirins채 siin채
채iti Ulla Anttilainen,
huohottava maalaisnainen,
p채채st채kseen perille juuri
asunnolle Anttilaisen,
konsa tunsi tuskissansa
poikansa kamalan karman.
Siin채 istui tuolin p채채ll채
poika Allu Anttilainen,
naukki votkaa voimakkaasti,
asetta kokeili kaikin
pelataksensa pelins채,
rulettinsa ryss채nmiehen
kalvaan kallonsa kadoksi
harmauteen haudan haljun.
Kudos kunnoton repe채,
avautukaa aivolohkot
kudin kuolon kutsuessa,
armeliaan armahduksen
Allulle masentuneelle,
votkan voiman voittamalle.

Kilkahti ovessa kello.
Allu ensiksi ep채r철i,
ampuako kuolonluodin,
vaikko vierasta vilaista.

Utelias on inehmo
viel채 viime hetkill채ns채
el채inraukasta eroten,
joka tyytyy kohtaloonsa.
Avasikin Allu viel채
eteisen oven ohuen.
Jopa Ulla Anttilainen
katsoi renttua retuista
niin kuin katsoo lastaan 채iti,
hyljeksim채채 muitten kaikin.
Siin채 채iti Anttilainen
j채lkikasvuunsa takertui
niin kuin viehko villiviini
rapasein채채n rauniolla,
nyyhki, itkeksi vaseti
lengotellen leuoiltansa,
kierr채tellen kielelt채ns채
sangen sankeat sanaset:

쒪rvannetko poikaressu
emon hirmuista h채te채?
Syd채nsykkyr철in ravasin,
polte pohjaton povessa.
N채in manalle sun menev채n,
tuonen tummille tuville
tuskissasi tarpomassa
masennuksen massan alla.
Ehk채 ehti enkelini
sanat lausumaan osuvat,
konsa kuiski kuolemaksi
apeuden ahdinkosi.
Ei ole sulla Allu-kulta
ennallaan ilo el채m채n.
Kerro lapsi taakastasi,
muotoile mureesi mulle.

Niinp채 Allu Anttilainen
huojui katseineen sameine
huuhkaellen huurujansa,
h철yssytellen h철nki채ns채,
kidastansa kiehn채tellen
etoja etanoleja,
k채vi viimein virkkehille
viskomaan sanajyvi채:

쒱ik-helkkari jo sanoinkin,
vasta kirjeen postiin pistin.
Tulin tuskin laatikolta
vonkuroin putelillisen.
P채채tin p채채tt채채 p채iv채ty철ni,
manalaan mataa makuulle.
Hyvin ehdit 채itikulta
viel채 peijaisiin ajoissa.

Sitten Ulla Anttilainen,
uskovainen maalaisnainen,
poikansa k채teen takertui,
talutti kuin pient채 lasta
istumaan lavitsan p채채lle,
istahti my철s itse sille,
votkapulloa vilaisi,
kalseaa k채siasetta.
Niinp채 kantaja saneli,
suihki suustaan lauseet laajat:

쒪rmas, ainut poikueni,
katson kautta kyynelharson,
koska sieluntuskassasi
haudot synti채 syvint채.
V채lt채 v채채r채 voima votkan,
aseesi h채vit채 oitis.
Otollinen ompi aika,
pelastusta p채ilyy p채iv채,
konsa luovut synnist채si,
inhasta tuhosta sielun.
횆ll철s anna voittaa votkan,
pahalle alistu 채ll철s.
Ahdistuksien l채vitse
Valtakuntaan tiesi k채ypi.
Puolestasi nyt rukoilen,
armahdustansa anelen,
jottei ruokoa muserra,
mik쨈on s채rkeytyy s채l철iksi,
jottei sammuta syd채nt채
palavasta kynttil채st채.
Ompi ahnas alkoholi
koko taikinan hapatus,
sy철ksevi syteen syd채men,
pariloille sieluraiskan.
Sanassa sanottu ompi:
kuolema on synnin palkka.
Siksi auhto Allu-lapsi,
astu portista sis채lle,
rienn채 riemuin ristin tielle,
puolestasi kannetulle.
Pahan vallalta kovetu,
채ll철s sorru saatanalle.

Olosi kuritus onko
niin kuin karman kaavailema?
Kuikitenkin, kaikitenkin,
Sanassa sanotaan n채inki:
씳꼕l철s n채채nny nuhtelusta,
kurituksesta kovasta,
karaisija konsa taivon
rusikoitsee ruoskin runsain
kurjaa kulkijaa kutakin,
jonka ottavi omaksi.
혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻 혻
Muista aina Allu-kulta,
pitk채mielinen on Herra,
eip채 huoli hukkumusta,
parannuksen puhtaan vainen.
Miettisit sit채kin sitten:
jospa itsesi teloisit,
sieluni my철s silppuaisit.
Eth채n murhaa 채iti채si?

Siin채 Allu Anttilainen
votkan voiman voittamana
uuvutteli uumenia,
ketaroita kervisteli
alla laikukkaan lakanan
tuskin kuunnellen emoa,
v채kev채t채 v채rssyvuota,
konsa 채iti Anttilainen
lauloi virsi채 isonsa
lauluin laajoin lankeavin,
v채ljin v채rssyin, v채ikkyv채isin
poikansa pelastukseksi,
sairaan Allu Anttilaisen.

Lohdutonna lattialla,
p채채ll채 laihan lankkupatjan
siin채 Ulla Anttilainen
nuukahteli nukkumatta
umeata syksy-y철t채
sumpussa sumean usvan,
konsa Allu Anttilainen
helvetist채ns채 her채ili,
masennuksen, irvan mailta,
haaveen haipuneen majoilta.
Kuikitenki, kaikitenki,
kaiken kallella kyp채rin,
viel채 Allu Anttilainen
nousi keittoon kahvin uuden,
yritti el채m채채 taasen
sopivammin sompuloida.

Usva viimeinkin hajosi,
tihkuksi pisartui siit채,
jopa Allu Anttilainen
rutisti emoaan aivan,
hulskutteli huuliltansa,
leuskutteli leuoiltansa
sangen sankeat sanansa,
lauseensa laveanlaiset:
쒴iitos sulle 채itikulta
toisesta el채m채st채ni.
Asia tuli perille.
Polkuni on poljettava,
kujani on kuljettava,
k채yt채v채 el채m채ntieni,
vaikka kunne kulkisikin,
syteen synkk채채n, vaikko minne.