Etsi sivustolta:

Kirjaudu sis채채n

Kyl채hullun Kalevala

PDFTulostaS채hk철posti

Artikkelin indeksi
Kyl채hullun Kalevala
Ellosniemen Ellinoora
Totaalinen toivonpuute
Junamatka juovusp채iss채
Haudanharmaa haisuvirta
Her채채minen helvetist채
Kaikki sivut

Runoja Risto Variksen teoksesta Kyl채hullun Kalevala, jossa h채n kertoo Allu Anttilaisen el채m채n kehdosta hautaan.

P채채si채isen p채채rmehill채

Oli malkamaanantaina
aika ainekirjoituksen.
Opettaja Oksalahti
aivan alkuun raapusteli
mustaan tauluun liidullansa
aihepiirin aineellensa,
jonka nikkaroi nimeksi:
쒺채채si채isen riemuviesti.

Tuopa Allu Anttilainen,
terhakka kuin terrieri,
tarrasi asiaan aivan
tieteellisell채 halulla,
tahtoi luoda aineen oivan,
totuuteen perustuvaisen.

Kieli villisti mupelsi
huulenpielt채 liipottaen,
ja niin ruutuvihkoon piirtyi
tarinan totinen tuiske.
Somalla tavalla혻 soljui
Allun kertomus koruton:

쒴aakattavia kanoja
kasvatetaan tarhassansa,
jossa ne munivat paljo.
Aina p채채si채isen tullen
niit채 sy철d채채n v채rj채ttyin채,
tarkoitan munia vainen
enk채 laisinkaan kanoja.

Kana nokkii nokkelasti
kumppaniaan persuksille.
Ompi siin채 luonnon s채채nt철:
kukin sortaa heikompaansa.

Nokittuna lintu ompi
edest채 kuin terve pukki,
mutta retkuu reisilt채ns채
niin kuin Arska Arrakorpi
tullessansa tuutingeista
Tommolan Topin t철n철st채.
Vaan kun katsoo pyrst철puolta,
se on vallan h철yhenet철n.
Punaisesta persuksesta
tursottaa mahan sis채lt철.

Kuka arvaisikaan luulla
kanaa taikauskoiseksi?
Sy철pi pelkk채 luulo luita,
tieto parhaat paahtopaistit.
Kokemuksestani tied채n
kanan taikauskoiseksi.

Kerrankin otin k채siini
kanarouvan kaakattavan,
mahallensa maahan painoin,
asetin nokalle oljen.
H철lm철 rouva liikkumatta
tuijotteli tikkuansa,
oli muissa maailmoissa
palvoessaan olkeansa.
Teinp채 tempun toisellekin,
orren kaakattavaiselle.
Sep채 hurmiossa my철skin
toljotteli olkeansa.

V채hitellen orrellisen
johdin niit채 nirvanaansa.
Makoili asujamisto,
mahallansa kaikki rouvat,
nokan p채채ll채 oljenp채tk채t
kaakatuksen kaikumatta.

Niinp채 yhden kerrallansa
nokan p채채lt채 oljen noukin,
siten keskeytin tylysti
kanalauman hurmoshetken.
Kukin siit채 vuorollansa
nirvanastansa her채si.
Alkoi tuttu kaakattelu,
r채pik철inti orren p채채lle.

Kana on kehno lent채j채ksi,
pyrtsyk철im채채n p채채lle aidan.
Kerran etsin eksynytt채,
pes채n l철ysin aitan alta.
Kana itse, karkulainen,
oli syyllisen n채k철nen,
yli aidan konsa lensi
poluilleen luvattomille.
Munam채채r채 suuri l철ytyi
kehnonlaisesta pes채st채,
valitettavasti vainen
useat munat m채tin채.

Ompi kehno uimataito
kaakattavalla kanalla.
Yritin opettaa kerran
uimistaitoja kanalle.
Se hukkui heti samassa,
kun sen aaltoihin sys채sin.

Tuli tuosta mieleheni,
ajatukset aivoihini,
kertoa kanasta siit채,
joka juuttui reisist채ns채
loukkuun koirankuonolaisen,
terrierisetterini.

Turren tuosta kyll채 koulin,
sit채 hihnalla vetelin.
P철lkyn p채채ll채 liiteriss채
katkaisin kanalta kaulan.
Heitin rouvan ilmaan, huusin:
쒵enn채, lenn채 lepp채kerttu!
Kana alkoi hurjastella
niin kuin Stuuka-pommittaja.

Paremmin kuin p채채llisen채
lintu lent채채 leuhutteli,
sinne t채nne siivitteli,
verta paiski paidalleni,
halkojen hyvien p채채lle,
sek채 kaapin antiikkisen.
Suotta ei ole sanonta,
jotta 쓑ent채채 p채채tt철m채sti.
Sopii lause ihmisiinki,
yksiin Yrj철siin vaseti.

Ompi viel채 maininnatta
n채k철kohta hy철dyllinen:
Kanasta saa h철yheni채,
k채tevi채 v채rj채ttyin채
k채ytt채채 virpovitsasissa
pajunkissojen parissa,
konsa virpoty철st채 vallan
ansaita voi kunnon kuostin.

Kuikitenki, kaikitenki,
kanannahka ompi vallan
rivo h철yhenett철m채n채.
Siit채 mieleen juolahtiki:
miten on laita ihmisill채?
Ihmisist채 on sanonta:
쒴as, kun on kananlihalla.

Menin saunaan muuan ilta.
Mit채 kummaa, sauna onki
huterosti l채mmitetty.
Lauteen p채채ll채 istuskelin,
hytistelin harteitani,
ravistelin raajojani,
kaipasin paremmat l철ylyt.
Ihoon nousi n채ppyl철it채.
Olin kuin kana kynitty.
Tuumiskelin mieless채ni,
ajattelin aivoillani:
Jospa laude orsi oisi,
tosissani istuisinpa
kuten rouvani kynitty
ohuella orrellani.

Olen paljon puntaroinut,
tarkoin tuota tuumiskellut,
mist채 juontunee sanonta
kainaloisesta kanasta.

Harmin kimpale, jo soiki
v채lituntikello meille,
lainaan Hemingwayn sanoja.
Viel채 paljonkin olisi
lauseenlaitaa laittamatta,
sanoja sanelematta,
virkepuolta v채채nt채m채tt채.
Ensi kerralla enemmin.

Opettaja Oksalahti
konsa aineet arvosteli,
Allua kovin komensi
aineensa lukemaan oitis.
Allu turpa t철tter철ll채
louskutteli leukojansa,
litanian laajan laski,
kana-aineen kaikkinensa.

Kovin luokka virnisteli,
nauruansa nieleskeli
pajattaessa patukan,
lyhk채l채nt채-Anttilaisen.

Sitten itse Oksalahti
tuota luokalta kys채isi:
쒶ik채 virhe varsinainen
oli aineen 채sk철n kuullun?

Siin채 Ville Vilja viittoi,
sanansyrj채t singahutti:
쒮ip채 siin채 liene laisin
k채sitelty p채채si채ist채.

Opettaja Oksalahti
hyv채ksyen p채채t채채n ny철kki,
loihe lauseet lausumahan,
sanat nuo sanelemahan:
쒿ajusi asian Vilja,
sanat suustani sutaisi.
Olihan aihe p채채si채inen,
eiv채t mitk채채n sirkustemput,
kohellus kanojen kanssa,
seminaari siivekk채ist채.

Jos on korpusta kysymys,
korpusta my철s kirjoitukset
eik채 lenkkimakkarasta,
sinapilla h철ystetyst채.
Juna jos on aineen aihe,
siit채 siksi kirjoitukset
eik채 taivaan t채ht철sist채,
saati toukantolleroista.

Kuules Allu Anttilainen,
h철l철tt채jien hidalgo:
H철l철ttelet aineissasi,
puheissasi puut ja hein채t.
Pid채 itsesi kurissa,
채l채 l철ysi채 l철pise.
Harmin suikale on pitk채,
virnistely v채ist채m채t철n,
jollet iske ahkerasti
kalloosi kovaa kuria.
Annoin aineestasi kuusi,
siin채kin on liian kanssa.

Kotonansa illansuussa
Allu sy철tteli kanoja,
vimmoissansa potkiskeli
kanaparkoja pahasti.
Oksalahtena komensi,
R채kk철l채isen채 r채hisi:
쒶uninnasta annan kuusi,
kaakatuksesta kaheksan!
Muistakaa kurissa olla,
taikka muuten kutsuu p철lkky,
hellalla kasari kuuma!



Asui aivan Uittamossa,
rannalla Etel채j채rven,
Ellinoora Ellosniemi
kotipirtiss채채n lahossa,
matalassa m철kk철sess채,
toukansy철m채ss채 t철n철ss채.

Oli neiti Ellinoora,
my철h채issyntyinen hedelm채,
pariskunnan vanhan verso,
toivon melkein laannuttua.
Oli kaksin kaivatumpi,
tytt철 kolmin toivotumpi
vanhempiensa valoksi,
ik채채ntyneiden iloksi.

Oli kaunis katselulle
nuori neiti Ellinoora.
Loistivat sine채 silm채t,
ilakoivat ilmeikk채in채.
Kihartuivat kiehkuroiksi
kupariset kutrit aivan.

Oli kaunis kuuntelulle
nuori neiti Ellinoora.
Solisi kev채tpurona
kuulas altto neitokaisen.
Oli naurunsa hel채hdys
satakielen laulun lainen.

Oli sorja k채yskentely
naurusuulla neitosella
niin kuin tanssinta gasellin,
revontulten taivonrannan.

Tuopa tytt철, virvaliekki
kyll채 itsekin tajusi
kasvojensa kauneuden,
vartalonsa viehkeyden,
laulelunsa soinnukkuuden,
keveyden astelunsa
somaisin ja sorjin s채채rin.

Jos oli vaatteista kysymys,
silkkimekkoon saatettiinki.
Jos taas kengist채 kysymys,
lakeeriset kiilteliv채t.
Padasta palanen parhain
saatiin Ellin lautaselle.
Kun h채n paistia pureksi,
virvaliekki Ellinoora,
vanhemmat jakoivat luita,
purivat perunankuoret.

Eli Eetu Ellosniemi
Ellinoorassa el채m채n,
Uittamoisen ulpukassa,
lumpeen kauniissa kukassa.
My철skin Ella Ellosniemen
ainoa tavoite, t채rkein,
oli saada tytt채relle
ehoisa el채m채ntaival,
ehompi kuin itsell채ns채,
vanhalla m철kinakalla.

Niinp채 kunnailla kohosi,
rannoilla Etel채j채rven
neito muita nokkavampi,
vaativaisempi vasikka.
Ei ollut tarvis Ellinooran
k채yd채 lankkulattialle
kuuraamaan likoja laisin.
Ei tarvinnut Ellinooran
menn채 halkoliiterille
pilkkoilemaan polttopuita.

Ilo ompi katselulle,
riemu runsas kuuntelulle,
vaan oli kallis kukkarolle,
vento vastoink채ymisille.
Paras ei parasta ollut
Ellinooralle hyv채lle.
Oli kallis liian halpa
nen채kk채채lle neitoselle.
Kuritonna kaikinkaikin
varttui virma villivarsa
ruusuna risukasassa,
rapakossa rentukkana,.
komennossa konsa neidon
vanhemmat kumartelivat.

Eip채 m철kki Uittamossa
riitt채nytk채채n neitoselle,
vaati valtavanhempia
muuttoon maille runsaammille,
maisemille rikkaammille
k철yh채st채 kyl채pahasta.

P채iv채n채p채 muutamana,
jo hieman hiirenkorvaisena,
naapuri Niko Nikula
valakkansa valjasteli,
v채liin aisojen asetti
tuittup채isen tammavarsan.
Hepo potki perhosia,
kavioillaan ilmaa kauhoi,
kunnes juoksulle alistui,
juhdan roolinsa hyv채ksyi.
Pitkin tiet채 t철yssyk채st채
eteniv채t Ellosniemet
muuttokuormansa mukana
Uittamon rupukyl채st채
vauraammille rintamaille
luoksi kosken kuohuvaisen.





Omp쨈on tullunna tutuksi,
valon virtaa kaihtaa varjo
taivalluksen tantereilla,
touhukkaillakin toreilla.
Valovuon on kiivas kilpa
kanssa varjon virvasoiden
mieliemme maisemissa,
sielujen syvyyksiin asti.

Kuinka laadit ratkaisusi,
mik채 valkea tai musta,
sairas, terve, yll채, alla,
oikeako vaiko v채채r채,
valoisa tahi pime채
kussakin tapauksessa?
Mitenk채 valita niist채?

Onnekas inehmon lapsi,
joka tarpoo taidokkaasti,
rintaansa rakentaa rauhan
ristinpuuhun luottamalla.

Rakkaudessa ken pysyvi
vihan viiman viilt채ess채?
Kuka s채ilyy uskossansa
kuiskutuksissa katalan?
Mik채 ompi toivon valtti
toivottomuuden edess채?

Tottahan on rakkaudella
viha vastassaan vaseti.
Kuikitenki, kaikitenki,
kaiken kallella kyp채rin,
vihavaltin iskee miesi,
joka valtansa himossa
raunioittaa rakkautensa,
el채채 silmiss채 monien
p채tev채n채, taitavana,
oikeana ihmisen채.

Ep채usko on monasti
uskoa jo muodikkaampi.
Aivan aito rehvamieli,
herra optio ovela,
koruturkkiboonusrouva,
usein uskon unhoittava
loistavan el채m채n saakin
ajatuksissaan omissa.

Ompi aina toivonpuute
aivan synke채 toveri,
kunnes kuolon kalsa koura
kanssas k채tt채 k채채pp채isisi.
Mielesi murentaa murhe,
nykerryt nytyksi kauhun
ep채toivon marrasmaille
riivinraasto rinnassasi.
Totaalinen toivonpuute
sy철vytt채채 syd채men kurjan,
konsa ontot silm채kuopat
lailla turran tuijottavat
kalsaa turhuuden toria,
hautaa helj채n hengen hehkun,
kun ei kiehdo riivattua
autere upean aamun.
USKONPUUTE USVAKOSSA
Umeasti usvan siipi
maahan hiipi, maata v채ijyi,
konsa harmaana havisi
harso haudan haahtohaavan.
Varisparvi mustankarvas
leuhui kaupungin katolla
loputtoman lohdutonna,
silmitt철m채sti sijiten
jotokseksi jatkuvaksi
niin kuin painajaisunessa.
Murheen raakkui raakkukuoro
sumussa surullisessa,
kunnes kuolon kalsat korpit
roskanokkiaan avasi.
Liikkein raskain raidevaunu
lipui kierrostaan kitisten,
kiersi kiskon kilkatessa
lotakoissa loskaisissa.
Kunis haamuina haroivat
kulkijat kujasten kurjat.
Keinui rantaan raskas laine,
suola-ammeen paatispaine.

Eip채 tiira tirskutellut,
pit채nyt pitojaan sorsa,
nuhjottivat nuhruisina
joutojalkojaan vet채en,
r채psien r채pyl철it채ns채
seassa sumun sumean.

Kiisi kierreportaikkoa,
kirvoitti kirins채 siin채
채iti Ulla Anttilainen,
huohottava maalaisnainen,
p채채st채kseen perille juuri
asunnolle Anttilaisen,
konsa tunsi tuskissansa
poikansa kamalan karman.
Siin채 istui tuolin p채채ll채
poika Allu Anttilainen,
naukki votkaa voimakkaasti,
asetta kokeili kaikin
pelataksensa pelins채,
rulettinsa ryss채nmiehen
kalvaan kallonsa kadoksi
harmauteen haudan haljun.
Kudos kunnoton repe채,
avautukaa aivolohkot
kudin kuolon kutsuessa,
armeliaan armahduksen
Allulle masentuneelle,
votkan voiman voittamalle.

Kilkahti ovessa kello.
Allu ensiksi ep채r철i,
ampuako kuolonluodin,
vaikko vierasta vilaista.

Utelias on inehmo
viel채 viime hetkill채ns채
el채inraukasta eroten,
joka tyytyy kohtaloonsa.
Avasikin Allu viel채
eteisen oven ohuen.
Jopa Ulla Anttilainen
katsoi renttua retuista
niin kuin katsoo lastaan 채iti,
hyljeksim채채 muitten kaikin.
Siin채 채iti Anttilainen
j채lkikasvuunsa takertui
niin kuin viehko villiviini
rapasein채채n rauniolla,
nyyhki, itkeksi vaseti
lengotellen leuoiltansa,
kierr채tellen kielelt채ns채
sangen sankeat sanaset:

쒪rvannetko poikaressu
emon hirmuista h채te채?
Syd채nsykkyr철in ravasin,
polte pohjaton povessa.
N채in manalle sun menev채n,
tuonen tummille tuville
tuskissasi tarpomassa
masennuksen massan alla.
Ehk채 ehti enkelini
sanat lausumaan osuvat,
konsa kuiski kuolemaksi
apeuden ahdinkosi.
Ei ole sulla Allu-kulta
ennallaan ilo el채m채n.
Kerro lapsi taakastasi,
muotoile mureesi mulle.

Niinp채 Allu Anttilainen
huojui katseineen sameine
huuhkaellen huurujansa,
h철yssytellen h철nki채ns채,
kidastansa kiehn채tellen
etoja etanoleja,
k채vi viimein virkkehille
viskomaan sanajyvi채:

쒱ik-helkkari jo sanoinkin,
vasta kirjeen postiin pistin.
Tulin tuskin laatikolta
vonkuroin putelillisen.
P채채tin p채채tt채채 p채iv채ty철ni,
manalaan mataa makuulle.
Hyvin ehdit 채itikulta
viel채 peijaisiin ajoissa.

Sitten Ulla Anttilainen,
uskovainen maalaisnainen,
poikansa k채teen takertui,
talutti kuin pient채 lasta
istumaan lavitsan p채채lle,
istahti my철s itse sille,
votkapulloa vilaisi,
kalseaa k채siasetta.
Niinp채 kantaja saneli,
suihki suustaan lauseet laajat:

쒪rmas, ainut poikueni,
katson kautta kyynelharson,
koska sieluntuskassasi
haudot synti채 syvint채.
V채lt채 v채채r채 voima votkan,
aseesi h채vit채 oitis.
Otollinen ompi aika,
pelastusta p채ilyy p채iv채,
konsa luovut synnist채si,
inhasta tuhosta sielun.
횆ll철s anna voittaa votkan,
pahalle alistu 채ll철s.
Ahdistuksien l채vitse
Valtakuntaan tiesi k채ypi.
Puolestasi nyt rukoilen,
armahdustansa anelen,
jottei ruokoa muserra,
mik쨈on s채rkeytyy s채l철iksi,
jottei sammuta syd채nt채
palavasta kynttil채st채.
Ompi ahnas alkoholi
koko taikinan hapatus,
sy철ksevi syteen syd채men,
pariloille sieluraiskan.
Sanassa sanottu ompi:
kuolema on synnin palkka.
Siksi auhto Allu-lapsi,
astu portista sis채lle,
rienn채 riemuin ristin tielle,
puolestasi kannetulle.
Pahan vallalta kovetu,
채ll철s sorru saatanalle.

Olosi kuritus onko
niin kuin karman kaavailema?
Kuikitenkin, kaikitenkin,
Sanassa sanotaan n채inki:
씳꼕l철s n채채nny nuhtelusta,
kurituksesta kovasta,
karaisija konsa taivon
rusikoitsee ruoskin runsain
kurjaa kulkijaa kutakin,
jonka ottavi omaksi.
혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻 혻
Muista aina Allu-kulta,
pitk채mielinen on Herra,
eip채 huoli hukkumusta,
parannuksen puhtaan vainen.
Miettisit sit채kin sitten:
jospa itsesi teloisit,
sieluni my철s silppuaisit.
Eth채n murhaa 채iti채si?

Siin채 Allu Anttilainen
votkan voiman voittamana
uuvutteli uumenia,
ketaroita kervisteli
alla laikukkaan lakanan
tuskin kuunnellen emoa,
v채kev채t채 v채rssyvuota,
konsa 채iti Anttilainen
lauloi virsi채 isonsa
lauluin laajoin lankeavin,
v채ljin v채rssyin, v채ikkyv채isin
poikansa pelastukseksi,
sairaan Allu Anttilaisen.

Lohdutonna lattialla,
p채채ll채 laihan lankkupatjan
siin채 Ulla Anttilainen
nuukahteli nukkumatta
umeata syksy-y철t채
sumpussa sumean usvan,
konsa Allu Anttilainen
helvetist채ns채 her채ili,
masennuksen, irvan mailta,
haaveen haipuneen majoilta.
Kuikitenki, kaikitenki,
kaiken kallella kyp채rin,
viel채 Allu Anttilainen
nousi keittoon kahvin uuden,
yritti el채m채채 taasen
sopivammin sompuloida.

Usva viimeinkin hajosi,
tihkuksi pisartui siit채,
jopa Allu Anttilainen
rutisti emoaan aivan,
hulskutteli huuliltansa,
leuskutteli leuoiltansa
sangen sankeat sanansa,
lauseensa laveanlaiset:
쒴iitos sulle 채itikulta
toisesta el채m채st채ni.
Asia tuli perille.
Polkuni on poljettava,
kujani on kuljettava,
k채yt채v채 el채m채ntieni,
vaikka kunne kulkisikin,
syteen synkk채채n, vaikko minne.



Sielun sitkassa h채d채ss채
masennuksen mantereella
paatispainon pirstoessa
mit채t철nt채 mielt채 miehen
Allu jo ajattelikin,
p채ihtyneen채 p채채ttelikin,
Jokilaaksoon tehd채 matkan
emokultansa m철kille.

Siisp채 Allu Anttilainen
pakersi satamat철it채,
aivan ahnaasti ahersi
satasia saadaksensa,
piti l채tryl채ksi채iset
matkansa edell채 aivan.

Oli kirkas talvip채iv채.
Juna koilliseen jytisti.
Tuopa Allu Anttilainen
penkilleen perin pesiytyi
nuttusessaan nuhruisessa,
resuissaan repaleisissa,
kelvottomat keinokeng채t
palkeenkielill채 pahoilla.
Oli turpa turvoksissa,
silm채n s채ihke s채rkyneen채
rankink채yt철st채 rajusta,
ryytiviinan ryypp채ilyst채.

Silloin rouvat vastap채채t채
mokomaa kavahtivatkin,
pyrh채lsiv채t turkkeinensa
paikoille paremmillekin.
Niinp채 kuuli Anttilainen
masennuksensa l채vitse
kaakatusta jo kovinkin,
kahden rouvan paapatusta:
혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻혻 혻혻 혻
쒽etkuja monenmoisia
juniin sitten p채채stet채채nkin!
쒴aatopaikkojen asukit
tuppaa seuraksi inehmon!
쒺yyt채isink철 kondukt철철rin
heitt채m채채n junasta juipin?!

Kaikinkaikin paapatusta
kaikui kauankin kovasti.
Allu aivan aapailikin,
meloi mielens채 mutia,
josko aika puolustuksen
puheenvuoronsa pite채.
Viimein kulki k채yt채v채ll채
luoksi rouvien rotarin,
suruisasti suuta suihki,
lauseenlaitoja lateli:

쒾anon t채ss채, voipa joskus
matalalla lent채채 kotka,
vaan ei konsanaan, vakuutan,
kana lenn채 korkealla.

Eip쨈on korviin Allun kiiri
kanamaista kaakatusta,
mielenkolkun kotkotusta
roturouvien h채kist채.
Siin채 Allu Anttilainen
kasvoilleen vet채isi verhon
k채tke채kseen matkaajilta
kalvavan katumuksensa,
h채pe채ns채 h채ijyn h채iv채n,
ankeutensa alveensy철m채n.
Allu jo ajattelikin
arpisilla aivoillansa:
P채ssin mustimman p채k채tys,
halvan huulen huljuttelu
mieleni mutakkoon veih채n,
ahdistuksen aarnioille.
Keskusteluun miksi puutuin,
mielet rouvien pahoitin?

Juna jysk채t채 jytisti,
surullisesti vihelsi,
konsa seisakin ohitti,
vaan ei yht채 haikeasti
kunis Allu-Juoppolalli,
apatian ahdistama.

 

 



Omp쨈on Ulla Anttilainen,
Allun ehtoisa emonen,
m철kiss채채n asusti aivan
Jokilaakson Koskitiell채
siivoamisen teosta
el채kkeelle j채채ty채ns채.

Jopa 채iti Anttilainen
laittoi ruokia pojalle,
mitk채 tiesi ennest채ns채
hyvin maittavan h채nelle.
Siin채 Ulla Anttilainen
katsoi poikaansa poloista,
joka lappoi lautaselle
paahtopaistit kattilasta.
Allu haarukoi hitaasti,
hampaillaan rusensi ruista,
pitk채채piim채채ns채 livoksi.
Ilman suurempaa halua
pureskeli Allu-parka
mieliksi emon ehoisan
kurkussa kuristus kumma.

Allu j채lkeen ruokailunsa,
sy철ty채채n v채h채sen vainen,
emolleen syd채nt채채n sy철ksi,
painajaisistaan pajatti,
kolkoista koto-oloista,
mielens채 muserruksesta,
tarkoituksesta el채m채n,
h채m채r채채n h채vi채v채isen.

Aivan Ulla murhemielin
kuunteli h채t채채 syd채men,
katsoi halki kyynelharson
poikaansa retuista vallan.
Jopa Ulla Anttilainen
puolesta rukan rukoili,
lausui Saarnaajan sanoja,
Paavalin puheita varsin.
Emokulta ehdotteli
alkoholiauttamoita,
j채채m채채n luoksensa aluksi
haavojen sidontaa varten.
Niinp채 Ulla Anttilainen
viritteli virsi채ns채,
lauleskeli lapsellensa,
antoi alton aallokoida:

쒵aupias Jumala lasten,
kuiluun sieluni kurota.
Olen synnin synkist채m채.
Huudan murheenalhostani.
Poista paatumus minusta,
ahdistuksista vapahda.

Luojamme Jumala kallis,
kurjan uskoa rakenna.
Anna langeta valosi,
lohduta suruista mielt채.
Konsapa v채s채ht채채 sielu,
vahvista se voimallasi.

Armias Jumala taivon,
aamun uuden koittaa annat.
Ruo쨈on murretun parannat,
autat sielua h채d채ss채.
Taakkani saan j채tt채채 taakse,
kotiasi kohti k채yd채.

J채lkeen iltap채iv채kahvin
Allun ahdistus lis채채ntyi.
Lihass채ikeitten v채rin채,
helvetillinen t채rin채
souteli soluihin miehen,
vapisutti vartaloa.
Levottomuus tuskallinen
myll채si mutia mielen.
Allu s채ps채hti kovasti
ohilent채v채채 varista,
kaappikelloa kavahti,
konsa kolkki kolmet ly철nnit.
Hiki helmeili iholla
juopon Allu Anttilaisen,
kun h채n huojui huokaellen
ansassa etanolinsa.

Ovikello kohta kilkki.
Kamalaa kavahti Allu,
s채ikyksiss채채n s채ps채hteli.
Tuli Ellu Eilan kanssa
Allua tapaamaan vainen,
tervehtim채채n velje채ns채.
Suruisuutta vaistoi Allu
silmist채 sorean siskon,
vainen halvan halveksunnan
Eilan katseesta tylyst채.
Niinp채 lausui Eila-tytt철,
napakasti napsahutti:
씳꼒ti, l채hdet채채n kotia,
enonretku onhan n채hty!

Vainen illan langettua,
laskeuduttua h채m채r채n
Allu sousi sohvan p채채ll채
kohti peikkoja pime채n.
Mustat m철tk철t turkeissansa
limaleukaa lengottivat.
Kielet k채rmein채 lotivat
hampailla hajanaisilla.
Uni eip채 silm채채n uinut,
lepo lastaan armahtanut.
Pikku-ukko jo ivasuin
ilkkui kanssa m철rk철kansan
herjan hehku huulillansa,
pilkan pilke silmiss채ns채.
Harmaat haamut haalasivat
ruumista rusennettua
ahtiallikkoon pirujen
pimeille pihoille synnin.
Matoi synkk채 talviy철hyt
h채d채ss채 h채m채r채isess채,
ankeassa ahdingossa,
sielun silppuleikkurissa.

Juotuaan kupistaan kahvit
k채det tuskaisat t채risten
juoppo Allu Anttilainen
talvis채채h채n tuonne tunki,
tuiskutiell채 ilmaa ty철nsi
lujassa lumipyryss채.
Vapisutti valta viinan,
veri vaati myrkytyst채.

Jopa luona viinakaupan
norkoili hakijaa Allu.
Kysym채ll채 kuudennella
l철ytyi oiva lestintuoja,
palkasta sovittiin ensin.
Siit채 Allu Anttilainen
mukanansa muovikassi
piiloutui pihan perille,
kovin korkki koskenkorvan.
Niinp채 ry철psi tuttu juoma,
kurkussa kulahteleva
vaadevatsaansa vaseti
huojentamaan tuskaisuutta.
Kohta Allu Anttilainen
tiet채채n taivalsi edemm채s,
siin채 sillalle pys채htyi,
katsoi alla vy철ryv채ist채.

Harmaana vetonen vieri,
uitti hyiset hyhm채lautat,
py철ritteli py철rteit채ns채
sulkien syliins채 r채nn채n
uomassaan urautuneessa.
횆mm채nvirta ry철psytteli
rannan raskaat r채nt채lastit.
Niinp채 Allu Anttilainen
apeuden ahdingossa
huuhtoi huikkansa huleat
ensin suussa purskutellen,
vaikka kansa katselikin
sillan juoppoa otusta,
humalaista hulttiota.
Ailahti ajatus Allun,
kuinka lasna ollessansa
kirkkauttaan virta v채lkki,
nyt vain haudanharmautta
virran p철tsi p철ll채hteli.
Pohjasta hitaasti nousi
lietemassam철hk채leit채,
kuplia kuhisevia
ilmanpielien hajuksi.

Kolme y철t채 yht채p채채t채
emolassa Allu vietti,
junanvaunuun kunnes nousi
Helsinkiin palataksensa.



Humalansa huurulasta,
houreittensa hortolasta,
saatanoitten sammiosta,
perkeleen per채petilt채
haroi Allu murtuneena
autereeseen aamun uuden.

Ruumis vaisusti vapisi,
sormin silmi채채n sipaisi
n채hd채kseen valonkajoa
tuop쨈on Allu Anttilainen,
konsa pelk채si per채ti
tapahtunutta todeksi;
Lellukan ja muhnikullan
muuttoa tuville tuonen,
kaikonneeksi katsettansa,
n채k철채ns채 n채채ntyneeksi.

Niinp채 Allu Anttilainen
huusi kuin hinaaja huono:
쒪uttakaa inehmonlapset!!
Silpoutui jo siinto silm채n!
Tuolloin tohtori topakka
aamukierrostaan eteni,
eh채tti hinaajan luoksi,
sanellaksensa k채kesi:

쒴uulkaas herra Anttilainen:
Pahoillani jo olenkin,
Ssoraan tahdon nyt sanella,
Nyky채채n ei l채채ketiede
pysty uusimaan n채k철채,
metanoli mink채 riisti,
aivojen ja katseen myrkky.
Opittava teid채n ompi
el채m채채n n채k철kyvytt채
muiden aistien varassa,
niin kuin lapsen laulavaisen
on opeteltava k채vely;
kontattava, kaaduttava,
kunnes alkaa jo tanakka
askeltelu ahkerasti.
Lis채ksi sanoa saanen:
oli teill채 hengenl채ht철
vallan niin kuin nippa-nappa,
milli채 l채hemp채n채kin.
Tietenkin halutessanne
psykiatrin pyyd채n oivan,
taikka pastori Pajulan
keskusteluun teid채n kanssa.

Tuskissansa vuoteellansa
nuokkui Allu Anttilainen
haroen k채sill채채n p채채t채
mit채채n siihen vastaamatta.
Per채ti paha parahdus
hulski huulilta huleilta,
konsa nyyhke nytkytteli,
vapisutti vartaloa.

Vainen Ulla Anttilainen
povessansa poltteen tunsi,
ahdistuksen aivoissansa
pojastaan polosta vallan.
Kovin kummalla tavalla
joskus siirtyykin ajatus
teit채 tuntemattomia
kanssaihmisten v채lill채.

Niinp채 soittaa soilotteli
Allun ehtoisa emonen
lapsenlapsilleen omille,
hoitoloihin, sairaaloihin,
kunnes sai seloksi seikan,
tivaajalleen tiukkui tieto

Niinp채 Ulla Anttilainen
hissist채 ravasi kiirein
osastolle kolmetoista
pariin partaisten patujen,
rotevien roikaleitten,
tunkkaiselle tunkiolle
niin kuin touhukas kananen
kukkoparven kumpareelle.

Sitten Allu ankeissansa
omalle emolleen kertoi
kaiken kurjuuden kujista,
poluista porottavista,
tuskiensa taipaleesta,
konsa sauvoi saatanalle
heitt채ytyen helvettiins채.
Allu houri Lellukasta,
hauraasta siki철st채ns채,
miten mielet철n himonsa
heid채t suisti surman suuhun .

Siin채 Ulla Anttilainen
kuunteli muretta Allun,
pohdetta pojan poloisen,
k채ns채kouria puristi,
halaukseen 채idin otti,
lujasti rutisti oikein.
Jopa Ulla Anttilainen
laatoi lauseille laveille,
virkkehille viisahille,
sanasille sankehille:
쒹vat reitit konkeloiset
kullakin emonpojalla.
Kaiketi lakina karman
tallasit polanteet rotkon,
mutta muista Allu-kulta,
yl철s kulkee sielt채 polku.

Ihmisen opiksi ompi
katu kalkinkarvainenkin.
Rakasta nyt itse채si,
katu sellainen valitse,
mis쨈ei v채lkkein mainoslyhdyt
kasinoon, kapakkaan kutsu,
mis쨈ei virtaa viina viekas,
ohraolvi oljentele.
Kokeile katua siell채,
miss채 kulkee joukko t철ihin,
miss채 astuu koululainen,
kirkkoonsa vaeltaa kansa,
miss채 toiset toisiansa
kunnioittaa, arvostaakin.
Ompi valta ihmisell채
valita kotokatunsa.

횆ll철s kulta Alluseni
rotkon pohjalla rojota.
Itses채채liin 채ll철s sorru
kurjasta sadosta laisin,
konsa itse kynnit pellon,
siemenet sirotit siihen,
nipun niitit ruumenia,
puit pelk채st채ns채 akanat

Kuikitenki, kaikitenki,
nuorempana ollessasi
hyvin kynnit ett채 kylvit,
jyv채t jyhke채t sirotit,
niitit ett채 puitkin viljan
leiv채ksi ehon el채m채n.
Tee niin my철skin juuri nytten,
kev채in konsa koittaa uusi.
Kynn채 peltosi paremmin,
sirottele siemen uusi
kohoamaan korkealle
kasvuksi jyvien uutten.

Siisp채 ratki railakkaasti
ryhdist채ydy, nouse suosta.
Riitt채채 taivaalta valoa
sokeimmallekin sokolle.
Katso sielunsilmill채si
suuren Herramme valoa.

Pitk채채n Ulla Anttilainen
alttoi virsi채 isonsa
hymin채ll채 hiljaisella,
p채채t채 poikansa silitti,
konsa Allu Anttilainen
nyyhkytti sek채 ryveksi,
sisimm채ss채 sielun mietti
suunnanvaihtoa el채m채n.

Edetess채 ehtoon vainen
oli Allun karvain mielin
viinatilkkaa huudettava,
juoppohulluus konsa iski,
horjutti holea horkka.
V채st채r채kkin채 v채p채tti
ruma ruumis ruttuinenkin
arpinensa, akneinensa.

Maljalliseen tuohon loppui
viimein Allun viinanjuonti,
en채채 eip채 konsanansa
alkoholeihin kajonnut,
vaikka tunsi tuskaisasti
viinaan villityn himonsa.