Etsi sivustolta:

Kirjaudu sis채채n

Kyl채hullun Kalevala

PDFTulostaS채hk철posti

Artikkelin indeksi
Kyl채hullun Kalevala
Ellosniemen Ellinoora
Totaalinen toivonpuute
Junamatka juovusp채iss채
Haudanharmaa haisuvirta
Her채채minen helvetist채
Kaikki sivut

Runoja Risto Variksen teoksesta Kyl채hullun Kalevala, jossa h채n kertoo Allu Anttilaisen el채m채n kehdosta hautaan.

P채채si채isen p채채rmehill채

Oli malkamaanantaina
aika ainekirjoituksen.
Opettaja Oksalahti
aivan alkuun raapusteli
mustaan tauluun liidullansa
aihepiirin aineellensa,
jonka nikkaroi nimeksi:
쒺채채si채isen riemuviesti.

Tuopa Allu Anttilainen,
terhakka kuin terrieri,
tarrasi asiaan aivan
tieteellisell채 halulla,
tahtoi luoda aineen oivan,
totuuteen perustuvaisen.

Kieli villisti mupelsi
huulenpielt채 liipottaen,
ja niin ruutuvihkoon piirtyi
tarinan totinen tuiske.
Somalla tavalla혻 soljui
Allun kertomus koruton:

쒴aakattavia kanoja
kasvatetaan tarhassansa,
jossa ne munivat paljo.
Aina p채채si채isen tullen
niit채 sy철d채채n v채rj채ttyin채,
tarkoitan munia vainen
enk채 laisinkaan kanoja.

Kana nokkii nokkelasti
kumppaniaan persuksille.
Ompi siin채 luonnon s채채nt철:
kukin sortaa heikompaansa.

Nokittuna lintu ompi
edest채 kuin terve pukki,
mutta retkuu reisilt채ns채
niin kuin Arska Arrakorpi
tullessansa tuutingeista
Tommolan Topin t철n철st채.
Vaan kun katsoo pyrst철puolta,
se on vallan h철yhenet철n.
Punaisesta persuksesta
tursottaa mahan sis채lt철.

Kuka arvaisikaan luulla
kanaa taikauskoiseksi?
Sy철pi pelkk채 luulo luita,
tieto parhaat paahtopaistit.
Kokemuksestani tied채n
kanan taikauskoiseksi.

Kerrankin otin k채siini
kanarouvan kaakattavan,
mahallensa maahan painoin,
asetin nokalle oljen.
H철lm철 rouva liikkumatta
tuijotteli tikkuansa,
oli muissa maailmoissa
palvoessaan olkeansa.
Teinp채 tempun toisellekin,
orren kaakattavaiselle.
Sep채 hurmiossa my철skin
toljotteli olkeansa.

V채hitellen orrellisen
johdin niit채 nirvanaansa.
Makoili asujamisto,
mahallansa kaikki rouvat,
nokan p채채ll채 oljenp채tk채t
kaakatuksen kaikumatta.

Niinp채 yhden kerrallansa
nokan p채채lt채 oljen noukin,
siten keskeytin tylysti
kanalauman hurmoshetken.
Kukin siit채 vuorollansa
nirvanastansa her채si.
Alkoi tuttu kaakattelu,
r채pik철inti orren p채채lle.

Kana on kehno lent채j채ksi,
pyrtsyk철im채채n p채채lle aidan.
Kerran etsin eksynytt채,
pes채n l철ysin aitan alta.
Kana itse, karkulainen,
oli syyllisen n채k철nen,
yli aidan konsa lensi
poluilleen luvattomille.
Munam채채r채 suuri l철ytyi
kehnonlaisesta pes채st채,
valitettavasti vainen
useat munat m채tin채.

Ompi kehno uimataito
kaakattavalla kanalla.
Yritin opettaa kerran
uimistaitoja kanalle.
Se hukkui heti samassa,
kun sen aaltoihin sys채sin.

Tuli tuosta mieleheni,
ajatukset aivoihini,
kertoa kanasta siit채,
joka juuttui reisist채ns채
loukkuun koirankuonolaisen,
terrierisetterini.

Turren tuosta kyll채 koulin,
sit채 hihnalla vetelin.
P철lkyn p채채ll채 liiteriss채
katkaisin kanalta kaulan.
Heitin rouvan ilmaan, huusin:
쒵enn채, lenn채 lepp채kerttu!
Kana alkoi hurjastella
niin kuin Stuuka-pommittaja.

Paremmin kuin p채채llisen채
lintu lent채채 leuhutteli,
sinne t채nne siivitteli,
verta paiski paidalleni,
halkojen hyvien p채채lle,
sek채 kaapin antiikkisen.
Suotta ei ole sanonta,
jotta 쓑ent채채 p채채tt철m채sti.
Sopii lause ihmisiinki,
yksiin Yrj철siin vaseti.

Ompi viel채 maininnatta
n채k철kohta hy철dyllinen:
Kanasta saa h철yheni채,
k채tevi채 v채rj채ttyin채
k채ytt채채 virpovitsasissa
pajunkissojen parissa,
konsa virpoty철st채 vallan
ansaita voi kunnon kuostin.

Kuikitenki, kaikitenki,
kanannahka ompi vallan
rivo h철yhenett철m채n채.
Siit채 mieleen juolahtiki:
miten on laita ihmisill채?
Ihmisist채 on sanonta:
쒴as, kun on kananlihalla.

Menin saunaan muuan ilta.
Mit채 kummaa, sauna onki
huterosti l채mmitetty.
Lauteen p채채ll채 istuskelin,
hytistelin harteitani,
ravistelin raajojani,
kaipasin paremmat l철ylyt.
Ihoon nousi n채ppyl철it채.
Olin kuin kana kynitty.
Tuumiskelin mieless채ni,
ajattelin aivoillani:
Jospa laude orsi oisi,
tosissani istuisinpa
kuten rouvani kynitty
ohuella orrellani.

Olen paljon puntaroinut,
tarkoin tuota tuumiskellut,
mist채 juontunee sanonta
kainaloisesta kanasta.

Harmin kimpale, jo soiki
v채lituntikello meille,
lainaan Hemingwayn sanoja.
Viel채 paljonkin olisi
lauseenlaitaa laittamatta,
sanoja sanelematta,
virkepuolta v채채nt채m채tt채.
Ensi kerralla enemmin.

Opettaja Oksalahti
konsa aineet arvosteli,
Allua kovin komensi
aineensa lukemaan oitis.
Allu turpa t철tter철ll채
louskutteli leukojansa,
litanian laajan laski,
kana-aineen kaikkinensa.

Kovin luokka virnisteli,
nauruansa nieleskeli
pajattaessa patukan,
lyhk채l채nt채-Anttilaisen.

Sitten itse Oksalahti
tuota luokalta kys채isi:
쒶ik채 virhe varsinainen
oli aineen 채sk철n kuullun?

Siin채 Ville Vilja viittoi,
sanansyrj채t singahutti:
쒮ip채 siin채 liene laisin
k채sitelty p채채si채ist채.

Opettaja Oksalahti
hyv채ksyen p채채t채채n ny철kki,
loihe lauseet lausumahan,
sanat nuo sanelemahan:
쒿ajusi asian Vilja,
sanat suustani sutaisi.
Olihan aihe p채채si채inen,
eiv채t mitk채채n sirkustemput,
kohellus kanojen kanssa,
seminaari siivekk채ist채.

Jos on korpusta kysymys,
korpusta my철s kirjoitukset
eik채 lenkkimakkarasta,
sinapilla h철ystetyst채.
Juna jos on aineen aihe,
siit채 siksi kirjoitukset
eik채 taivaan t채ht철sist채,
saati toukantolleroista.

Kuules Allu Anttilainen,
h철l철tt채jien hidalgo:
H철l철ttelet aineissasi,
puheissasi puut ja hein채t.
Pid채 itsesi kurissa,
채l채 l철ysi채 l철pise.
Harmin suikale on pitk채,
virnistely v채ist채m채t철n,
jollet iske ahkerasti
kalloosi kovaa kuria.
Annoin aineestasi kuusi,
siin채kin on liian kanssa.

Kotonansa illansuussa
Allu sy철tteli kanoja,
vimmoissansa potkiskeli
kanaparkoja pahasti.
Oksalahtena komensi,
R채kk철l채isen채 r채hisi:
쒶uninnasta annan kuusi,
kaakatuksesta kaheksan!
Muistakaa kurissa olla,
taikka muuten kutsuu p철lkky,
hellalla kasari kuuma!