Valkoinen hirvi
Kirjoittanut Erkki Jormanainen
Poikasena pikkaraisna,
polvihousuna pahaisna
astelin lähiaholle
mansikoita maistamahan,
mesimarjaa mielittelin
tuokkosen somia saaha.
ÂPerämetsään päästyäni
kumu kuului kankahalta,
narskutus nenästä niemen,
kaviot kipunaa iski,
kivet tulta kirvoitteli.
ÂSiinä juoksi seitsensarvi,
kolkutteli pää koholla
ylpeästi arvon kaiken
sorkissansa kultakengät,
suusta hohki huokunata,
sieraimet savua suitsi.
ÂOli yllä valkoviitta,
harja kuin vitilumesta.
ÂPelätä en arvannunna,
säikähtää sitä osannut.
Sormi suussa seurasihen,
ihastelin, ällistelin
paholaisen piestuilua.
ÂKun mie kerroin tään kylillä
kykyllänsä naiset nauroi,
urohot ei uskonunna,
luulivat: näkyjä nähnyt.
ÂPaineli nokinen seppä,
pajan palkeita Simana,
takoi varsin viikatetta.
Vasaran lepäämään laittoi,
istahti ite rapulle,
kääri sätkän säädyllisen,
lehen laitaan laittelihe
kymmensenttisen sikarin.
Kuunteli höröllä korvin
mitä miulla mielessäni.
ÂEipä poikaa pilkannunna,
syönynnä sanoilla seppä:
"Mie sen laajin laulumaille,
virittelin valkohirven,
taoinpa Tapion lahjan,
jotta ois hyvä eleä,
meijän poikain porskutella."
ÂSanoin mie sepälle siinä
silmät suitsirenkahina,
ihan innostuin iteksein:
"Taotaanko toinenmoinen,
vasa valkoinen varalle!"
ÂPainoin palkeen puhkumahan,
hiillos kultainen kohisi.
Sitaisi Simana suonet,
vasaralla vauhdit antoi.
ÂSiitäpä vasa sikisi,
horjui kohta huonoin koivin,
yhytti ison aholla.
Kiitosvirttä veisasivat,
lujaa lauloivat molemmat:
Â"Teijät tänne tahtoisimma,
ystävät tupaan Tapion
poimimaan makeat marjat,
luonnon lahjat löytämähän."
ÂSiitä asti oon osannut
kerätä kotivaroiksi.