Etsi sivustolta:

Kirjaudu sis채채n

Neito Kalevalan neito

Neito Kalevalan neito

PDFTulostaS채hk철posti

Olen alusta saakka ollut se pellavap채채, joka on hyppinyt el채m채채 l채pi kuin runomittoja ja riimej채. Poikki vihreiden nurmikoiden ja valkoisten apiloiden.

Se tytt철, joka on ottanut suuren muovikassin k채siins채 hyp채t채kseen tuolilta vastatuuleen. Lent채채kseen. Ollakseen runo. Vapaa, onnellinen avaran maan syliss채.

Mutta oliko runo vapaa.

Koulumaailma istutti t채m채n tyt철n istumaan visusti penkiss채. Oli opittava kaikenlaista.

P채채h채n kaatamalla. Miten liehua maailman aarteiden 채채rill채, kun sidottiin kiinni ja pakotettiin kuuntelemaan.

En min채 tyhm채 ollut, mutta vauhdikas, olin vauhdikas kuin sanojen puro, kuin runo.

Rakastin kirjoittamista. Muistan edelleen ne taianomaiset hetket, kun sain opetella kirjaimien tekoa. Keskittyneesti. Kuin kaivautuen esiin. Kuin tiet채en, ett채 jostain l철ytyy suurempi maailma. Koukero koukerolta kirjaimia kuin leipoen. Muodostaen. Kyll채 muodostaminen oli kaikista herkullisinta.

Kun er채채n채 p채iv채n채 yksitt채iset kirjaimet kirjoitettuina ly철tt채ytyiv채t yhteen muodostuen sanoiksi, kun ne hamusivat luokseen toisia sanoja muodostuen riveiksi, h채mm채styi pellavap채채. Mik채 oli t채m채 maailma. Mik채 oli t채m채 ihmeellinen sanojen soitto, t채m채 oodi, t채m채 kilkatus.

Kun opettaja viel채 erikseen sinikantisen vihon palautettuaan kiitteli mielikuvituksesta, tiesi tytt철 p채채sseens채 lentoon. Kirjain kirjaimelta lenn채htelin. Olin l철yt채nyt taikamaailman. Omilla sanoilla luodun lumouksen. Kirjoitin ja sen mukana lensin.

Kuitenkin k채vi niin, ett채 taianomaiseen lumousmaailmaan valui joukko varjoja. Musta kuuluu el채m채n v채riasteikkoihin ja se oli tuleva t채yden vahvasti. Se, ett채 ui sanojen kuulaissa l채hteiss채 ja kirjoitteli tanhuavia kirjaimia, ei riitt채nyt. Piti osata teoriaa ja selitt채채 tekemisi채채n. Piti osata istua aloillaan. Piti osata hillit채 itse채채n. Ei saanut innostua liikaa ja ennen kaikkea piti opetella ulkoa Kalevalaa.

Lent채misen vastakohta oli takuulla Kalevalan ulkoa opettelu. Kaikkien maailman taikojen ja ihanuuksien vastakohta oli Kalevalan p채채h채n takominen vailla mielt채. Istua tunkkaisen kirjan 채채rell채 ja sy철d채 sit채. Niell채 sivu sivulta tunkkaista paperia ja tunkkaisia sanoja, jotka olivat kuin kahleet. Pahempaa ei ollut. Se oli aikuisten keksim채 ilonpilaamisleikki. Mustaloru. Kuolemisen hokema.

Maailma muuttui mekaaniseksi ja kaikki runous h채visi siit채. Siivet katkesivat. Vauhti loppui ja vapaudelle sai alkaa kirjoittaa j채채hyv채iskirjeit채. Runosta tuli pakko. El채m채st채 tuli tumma kuollut kokkare.

Pikku hiljaa minussa ollut runouden into sammui. H채m채rtyi. Himmertyi. Sinertyi. Kunnes irtosi ja kuoli pois. Se j채i j채rkevyyden ja asiallisuuden alle. Se hautautui, kuin ihmiskehon yksitt채inen luuparka, tumman maan syv채nteisiin peitetty elollisuus, unohtui ja maatui sinne. En채채 puuttui hautakivi ja lohduttoman kirkkaan v채riset kukat haudalta. Runomin채 oli poistunut keskuudestani.

Hiljaisina 철in채 jokin kaihersi sis채lt채 p채in, mutta kaiherrus hukkui nyyhkytykseen, joka hukkui uneen, joka katosi aamuun, jolloin oli taas oltava kovin reipas ja j채rkev채.

Aina aika ajoin aikuisuuden harmailla kynnyksill채 runo teki yll채tyshy철kk채yksen. Se tuli 채kkiarvaamatta mielenkulman takaa ja porasi herk채ll채 pienell채 ter채ll채채n tietoisuuteeni runoajatuksia, joista osa jopa p채채si paperille. Ne syntyiv채t kuin pienet somat linnun munat. Mutta en min채 linnunmunista v채litt채nyt enk채 runoista. Seh채n oli ajan hukkaa. Min채 en osannut runoa!

Runo avasi volyymi채채n viel채 isommalle, todella suuresti paukkuivat runon purjeet aina kun silm채 v채ltti. Jos se ei p채채ssyt tulemaan ulos oikealta, se teki harhautusliikkeen ja tuli kun v채hiten osasin sit채 odottaa. Se tuli suuresti ja pienesti. Herk채sti ja hurjap채in.

K채si otti tanssiin kutsun vastaan ja kietoutui kyn채n ymp채rille, kirjoitti laskeutuvat haituvat paperille talteen.

Mist채 n채m채 tulevat, mit채 n채m채 ovat, halusi j채rki tiet채채. Nyt pidet채채n palaveri, kertokaa minulle mit채 t채m채 on. Mutta runomin채 ei kertonut, runomin채 vain touhusi mullan alta, viskeli sanoja, kuten taivas pirskoo vett채, aina kun j채rjen silm채 v채ltti. Se myh채ili ja mykelsi ja sielt채 ne tulivat kuin pienet somat vihre채t hein채n p채채t kev채iseen aikaan. Runot.

J채rki vaihtoi j채re채mp채채n esineist철철n ja piti yll채 kaikenlaista meteli채. J채rjell채 oli mielenosoitus meneill채채n, se huusi ja mesosi haluten minut ruotuun. Mutta pieni runouden laulu syvensi 채채nialaansa. Se osasi laulaa n채tisti ja sill채 oli kaunis 채채ni. Hyr채illen ja hyssytellen kauneuksia lallatellen. S채vyst채 s채vyyn kihersi runomin채.

Se oli j채rjenkin my철nnett채v채, ett채 runolaarissa oli kivaa. Ett채 runomin채n maailmankuvassa oli jotain, mik채 sai kaiken n채ytt채m채채n somalta. J채rki suostui vihdoin ja antoi tunnustuksen runomin채lle, mutta vain sill채 ehdolla ettei mit채채n tyhmyyksi채 sattunut. Ja niin er채채n채 p채iv채n채 runomin채 eksyi runojen kirjoituskurssille.

Hukkareissu, nyt se on seonnut p채채st채채n, julisti aivojen j채rkiosasto. P채채n sis채iselle orrelle nousi raakkumaan kaikki rumat linnut. Mutta runotytt철 luotti itseens채. Se muisti jotain kadottaneensa ja se kadonnut maailma oli ehk채 viel채 l철ydett채viss채, kaivettavissa esiin.

Kurssin innostunut opettaja antoi kaikenlaisia teht채vi채 kuin pieni채 siemeni채 ihmetelt채v채ksi. Min채 pidin niit채 k채mmenell채ni, ihmettelin, py철rittelin. Sitten hoksasin laittaa ne multaan. Tietenkin! Ensin ei tapahtunut juuri mit채채n. Syv채 hiljaisuus vallitsi kaiken p채채ll채. Musta hiljaisuus, jolla oli omituinen nimi.
Mutta sitten niit채 alkoi tulla, valtoimenaan pienen pieni채 taimia kaikenlaisia. Tulla kuin tulvana. Multa oli muhevaa kauan lev채nnytt채 ja runot tulla puristivat itsens채 valoon. Kaunis ja hele채 oli niiden v채ri.

Siin채 min채 istuin vehre채n viidakkoni keskell채 silm채t ymmyrk채isin채 tiet채m채tt채 mit채 tehd채. Olin ihmetyst채 t채ynn채. Kappas t채m채nmoista.
T채llaisia vehantia p채ivi채 oli usein. Ne olivat kuin lapsuuden kuiskauksia kaukaisia kuvia olleesta, menneest채 kuin halauksia ja paijauksia, tytt철sen jokelluksia. Hentoja kokeiluja, tunnusteluja, mit채 on synnytt채채 runo. Se oli sit채 silloin lapsuudessa, ja se oli sit채 nyt, lentoon pyrkimist채.

Mutta laskekaa soittimenne ja kirkkaat soittonne. Nimitt채in puutarhani kuihtui. Voitteko kuvitella. Se tuli myrkytetyksi. Kesken runokurssin tapahtui mittava tragedia. Osa varsista vain kuoli ja loput viel채 versomassa olevista vet채ytyiv채t takaisin maahan. Langenneet runoni. Te paenneet sanamiekat, te ylv채itten maitten ihanat laulut.

Maa muuttui harmaaksi ja lopulta j채채tyi. Se muuttui kiveksi. Min채 laskin irti myk채n huutoni kysy채kseni mit채 tapahtuu. Ei kukaan voi vied채 minulta runoa. Taas.

Niin siin채 vaan k채vi, ett채 joku sanoi sen. Se yst채v채llinen innostunut runokurssin vet채j채 meni sanomaan sen. Sen sanan, jota ei saa sanoa. Se on se ei saa sanoa sana.

Sen sanan, joka on kirosana runouden maailmassa. 횆lk채채 ihmiset menk철 sanomaan sit채 sanaa, koskaan, 채lk채채 antako suittenne muodostaa sit채. Kadottakaa se sana varastoistanne. Antakaa suunne unohtaa. Luopukaa ennemmin suistanne ennen kuin sanotte sit채 sanaa. Kaikkien ihmisten aivot tulisi eliminoida tuon sanan osalta.

Kalevala. Ei en tahdo kuulla sit채. 횆l채 sano sit채. Kalevalainen runo. Miksi olet tullut kiduttamaan minua. Kalevala mitta. Hyv채nen aika en halua kuulla mit채채n siit채, viek채채 se pois. Katkaiskaa se. Pudottakaa syvimpien merien kauheimpiin kitoihin. Se on jotain mik채 viilt채채 ter채vill채 reunoilla kaikki runoni varret, katsokaa kaikki vaalean vihre채t kukkavihannat ovat poissa.

Siipeni ovat silvotut, aivojeni ihonukka itkee.

Olen ajatellut, ett채 tutustumme Kalevala-mittaan, h채n sanoi. H채n sanoi sen pehme채sti ja imel채sti.
Sen olisi voinut ehk채 kest채채. Tutustumisen k-mittaan. Sellaisen mustan laakson l채pi olisin ehk채 juuri ja juuri onnistunut runomin채ni saattamaan. Karmaisevan k-mets채n l채pi. Runomin채ni ei toki olisi selvinnyt siit채 haavoitta, se olisi ehk채 jopa kuollut lopullisesti, nimitt채in eih채n se voinut toistamiseen selvit채 K:n tukahduttavilta otteilta.

Mutta kivuliaan minuuteni vapiseville osasille oli tarjolla viel채 enemm채n. Nimitt채in opettaja oli ajatellut viel채 enemm채n. H채n ajatteli 채채neen. H채n ajatteli 채채neen ja viskoi minua pikku kivill채. Itse asiassa h채n ajatteli aivan liikaa. H채n oli sit채 mielt채, ett채 kirjoitamme jokainen kalevalamittaisen runon.

Koin kuolemani koettaneen. Kadotuksen. H채vityksen mustat puhurit olivat juuri ylitseni pyyhk채isseet. Minut ja iloni oli murhattu. Olimme kuolleet. Korahtaneet kerran ja sitten vaipuneet vain maahan ja kuolleet. Kalevalamittaisen runon kirjoittaminen, hulluuteenko kutsutte minua rouva Opettaja.

Hetken kukki elon taimi, hetken helisi runous. Kaipaamaan j채iv채t yksin채isyytt채채n ulvova kyn채 ja kirjoituskone. Rauha h채nen muistolleen, joka runoja soi. Nyt se kaikki on poissa.

Maailma tuntui pys채htyv채n. Tuijotin opettajaan kuin julmaan yksinvaltiaaseen, joka ahneudessaan tulee vallanneeksi toisten taikamaailmat kylv채en niihin murheen juurakoita. Katsoin h채nen eleit채채n, h채nen ilmeit채채n. H채n houkutteli minut runonlaaksoon, houkutteli k채yskentelem채채n riemussa mielin ja nyt. Kuinka. Kuinka h채n.

Kuinka innostunut h채n oli. Miten joku voi puhua siit채 k-asiasta niin innostuneeseen s채vyyn.

Siin채 kohtaa runomin채ni peruikin kuolonkorahduksensa. Se halusi kuulla lis채채. Se halusi vastata kutsuun, jonka opettaja innostuksessaan oli maailmaan l채hett채nyt. Runomin채ni halusi tanssia. Se heilui mullassaan l채ht철kuopissa odottaen, ett채 p채채see irti ja min채 h채mm채styin.

H채mm채styin ihoni v채reilev채ksi. Onko runomin채ni vastaamassa Kalevalan kutsuun. Sellaista p채iv채채 en uskonut kokevani.
Opettaja luki n채ytteeksi p채tki채 Kalevalasta. Minua melkein oksetti, py철rrytti ja y철k철tti. Taas t채t채 metallista ja mekaanista. Mutta kuuntelin.

Runomin채ni hyr채ili, se supatti. Ehk채 emme kuolekaan viel채 t채n채채n. Ehk채 me voimmekin kuunnella t채m채n, ehk채 me voimmekin alkaa laajentaa taikaamme.

Opettaja esitteli Kalevala-mitan s채채nt철j채, h채n esitteli niit채 kuin kauniita vaatteita tai kuten sotkaemo kaikkia kahdeksaa lastaan.

Rouva opettaja puhui ja h채nen 채채ness채채n helisi runorakkaus. Kuuntelin. Min채 vain kuuntelin eik채 minussa ollut mit채채n vastustusta eik채 puolustusta. Olin vain auki. Aloin aavistella, ett채 kouluksi kutsuttu hirvi철 oli murhannut Kalevalan ja antanut sen kuolleet j채채nteet meille sy철t채viksi ja kutsunut sit채 runoudeksi, niin siin채 oli t채ytynyt k채yd채.

Ja sanasta tuli runo


Hetkess채 kalevalaisuuden rytmit, s채채nn철st철t ja tavum채채r채t alkoivat muuttua musiikiksi. Kuin olisi koko ik채ns채 ilakoinut kauniista runouden lippaasta, mutta kuin ei olisi koskaan avannut sit채. Kukaan ei ollut kertonut, ett채 se saa olla auki. Oli jopa kannustettu sulkemaan ja lukitsemaan.

Kuin olisi ik채ns채 v채itt채nyt lent채neens채 ja olisikin vain tullut tuulen luomaksi. Kuin olisi ik채ns채 nurmikoitaan mittaillut n채kem채tt채 sen syvint채 vihre채채, kuulematta sen haukotuksen omaista ylistyslaulua.

Kuuntelin opettajaa, kuuntelin h채nen esimerkkej채채n, ja kun illalla lensin py철r채ll채ni kotiin, olin y철t채 vasten niin intoa t채ynn채 etten meinannut l철yt채채 unta ollenkaan.

Lipas oli auennut. Maa oli saanut kasteensa ja siunauksensa. Suuret tulevien toiveiden tuulet ja unelmien umput olivat alkaneet tulemisensa. Siivet olivat alkaneet nauramisensa. Eiv채t ne olleet mitk채채n enkelinvalkoiset siivet vain sellaiset harmaat ja aika tyng채t, mutta ne nauroivat iholtani mustia lehti채 pois. Ne olivat Kalevalan siivet. Viisauden siivet.

Seuraavana aamuna istutin itseni tuoliin ja sukelsin siit채 kalevalaisen runon rytmiin. N채in sen merkilliset py철rteet ja s채vyjen leikin. Sain kokea sen viileyden ja yll채tt채vyyden. L철ytyi l철yt채m채t철nt채 ja piilotettua. Katsokaa noita maisemia mit채 sanat muodostavat asettuessaan mittaan. Katsokaa.
Kuin rumpu olisi takonut kaikelle tahtia ja min채h채n sukelsin ja tanssin. Syd채n oli l철yt채nyt sisarensa. Niill채 oli sama nimi ja rytmi. Runolla ja syd채mell채.

V채hitellen min채 muutuin rytmiksi. Ja kun se p채iv채 alkoi taittua illaksi, en osannut sanoa en채채 mit채채n ilman, ett채 se ei olisi muotoutunut riveiksi, jossa on kahdeksan tavua. Olin kuin lumottu ja koin sanat musiikkina vaikkei niiss채 ollut s채velt채. Tuntui ihmeelt채 l철yt채채 vanha kunnon runomitta niin syv채채n itseeni juurtuneena.

Tuo rytmi oli aina ollut siell채. Se oli aina juoksuttanut minua. Lapsuuden kentill채, leikeiss채, aina oli ollut se sama rytmi. En채채 tarvittiin vain hiljentymist채, ymm채rt채m채채n asettumista ja kalevalaisuus minussa oli noussut rientoonsa. Tytt철 p채채si vihdoin lentoon.

Tuo kaikki runous on meiss채


Jos ihmisen mielen maisema halutaan pukea johonkin konkreettiseen muotoon, niin runouden kieli on ehdottomasti l채himp채n채 ihmisen sisint채 kielt채. Ollessaan tasapainoinen ja onnellinen, ihmisess채 vallitsee runouden kieli. Runouden kieli pit채채 sis채ll채채n el채m채n sykkeen, pulssin ja rytmin. Runous on kaunis, keskeinen ja luonnollinen osa ihmisyytt채.

Runous on musiikkia, vain s채vel puuttuu. Kansanperinteen채 kantamamme kalevalainen runomitta on ihmisen sis채ist채 puhetta. Musiikkia. Olen monet kerrat surrut sen vaipumista uneen. Omalta osaltani koulumaailma ainakin kyni viimeisenkin luonnollisen runousilon.

T채lle havainnolleni sain vahvistuksen ollessani Pariisissa seuraamassa lasten toimintaa runouden parissa. Heill채 oli siell채 koulujen v채lisi채 kilpailuja runonlausunnassa. Lausuntamateriaalina ei ollut mik채채n pakolla ulkoa opeteltu kansalliseepos, vaan omat tekstit. Samalla he kunnioittivat omia runoperinteit채채n. Oli riemastuttavaa n채hd채 heid채n intonsa ja tekemisen meininki runouden parissa.

Uskon, ett채 jokaisessa lapsessa on luonnostaan sis채ll채채n kirjoitettuna runouden kieli ja kalevalainen runorytmi. N채kemykseni perustuu vahvaan omaan kokemukseen asiasta. Runorytmi oli minussa, mutta se hautautui voimakkaampien ulkoap채in tulevien 쓗ytmien alle.

Ajattelen, ett채 Kalevala-runouden saisi elvytetty채 henkiin antamalla t채m채n ajan lapsille mahdollisuuden ja ty철kaluja tutustua t채h채n itsess채채n olevaan runotajuun ja rytmiin. Kalevala-runossa on hyv채 rytmi. Juuri sit채 tulisi kannustaa ja kaivaa esiin. Kun on l철yt채nyt kalevalaisen rytmi-idun jujun, muu sen p채채lle on vain hienos채채t철채. Runoileminen voi alkaa.

On my철s t채rke채채 katsoa t채t채 aikaa ja sen ilmi철it채. Rap-musiikki on parhaillaan lasten ja nuorten keskuudessa kovassa muodissa. T채m채 tyylisuuntaus ei ole kovin kaukana ajatuksellisesti Kalevalasta. Joskus tuntuukin silt채 kuin rap-musiikki olisi Kalevalan sukuista samalla tavoin kuin me ihmiset ja apinat olemme sukulaisia. Vallitsevana on l채hes kaikki samat geenit, mutta kummassakin on kyse omasta lajistaan.

Vahva puhelauluinnostus, mit채 rap-laulukin on, osoittaa lastemme ja nuortemme innostuksen runouteen. Koska innostus on olemassa, eik철 sit채 tulisi kannustaa ja viljell채.

Kalevalainen maailma on kaunis, myyttinen ja kiehtova. Uskon suomalaisen ihmisen sis채isen maiseman olevan edelleen t채m채. Juuri ihmisen sis채isest채 maisemastahan Kalevala ja kalevalaisuus on alunperin syntynyt. Kalevalasta on vain tehty v채채r채ll채 tavalla ulkoa opeteltavaa ja osattavaa kansanperinnett채, kun se ehdottomasti on ihmisess채 olevaa ihmisyytt채 ja sis채ist채 viisautta.

Sen sijaan, ett채 kalevalaisuutta kaadettaisiin meihin ulkoap채in sy철tettyn채 oppina, tulisi tuo kauneus, myyttisyys ja kiehtovuus kaivaa esiin meist채 itsest채mme. Se on meiss채 jokaisessa!

Kun l철yt채채 kalevalaisuuden ensin itsest채채n, runomittoineen, kuvineen, kaikkineen, silm채t avautuvat my철s jo olemassa olevalle samanmuotoiselle ilmi철lle ja syntyy my철nteinen ahaa-el채mys; hei minussa on t채t채 samaa, on ollut aina. L철ytyy mielenkiinto ja innostus tutkia Kalevalaa enemm채nkin ja toteuttaa sit채 omassa ajassamme omina tulkintoina, kenties synnytt채채 jotain uutta Kalevalan hengess채. N채in menneiden aikojen kalevalainen viisaus yhdistyy nykyp채iv채seen ehk채 hieman hukattuunkin viisauteen. Aarteet ovat l철ydett채viss채, runot punottavissa ja rytmit elvytett채viss채.

Kalevalan akka. Se taisi olla yksi niist채 nimityksist채, jotka riimien ja runojen tiimellyksess채 tulin luokkatovereiden joukossa napanneeksi. Milloin kenk채ni ja muut vaatteeni olivat kuin kalevalaiset vaatteet. Erityisesti muistan rakastuneeni yksiin korvakoruihin, joita minun oli saatava pit채채. Luokkatoverit tekiv채t siit채kin heti omat tulkintansa ja nekin kuulemma olivat Kalevalan akan korvakorut. Mene ja tied채 vaikka olivatkin.

My철hemmin vasta aikuisena olen saanut ymm채rt채채 minussa olevan runontajun olleen vahvasti esill채 jo lapsuuden kev채tvillein채 vuosina. Luonnon lapsena ja pellavap채isen채 metsien tytt철n채 olin vain niin kiintynyt sellaisiin asioihin, mihin ik채toverit eiv채t v채ltt채m채tt채 olleet.

Ensikosketukseni kanteleeseenkin oli niin vahva ja myyttinen, ett채 minun oli saatava sellainen itselle heti, viel채p채 kaksin kappalein. Soittotunneilla k채vin varsinaisen kouluopetuksen p채채tteeksi. Tulin ainakin huomatuksi, kun raahasin 36-kielist채 palvonnan kohdettani jo aamutuimaan koululle. Pieni tytt철 ia iso kannel. Tytt철 oli p채채tt채nyt soittaa. Riemuita ja soittaa ja olla runo.

Tuo sama myyttinen ja laulullinen runouden pyh채tt철ni on yh채 olemassa. Ihmettelev채n채 ja el채v채n채. Sit채 yll채pit채m채ll채 olen saanut huomata, ett채 valtaosa meist채 ihmisist채 kantaa sis채ll채채n runouden kielt채.

Oma el채m채nmittainen runovaellukseni jatkuu. On ollut riemastuttavaa temmelt채채 kirjoittaessaan erilaisen runouden parissa. Kalevalamittaiset runoni ovat ehk채 toistaiseksi kalevalaisia yritelmi채 ja viritt채ytymist채 kalevalaiseen henkeen, mutta lausuttuna ne tuntuvat musiikilta. Ehk채 juuri kalevalaisuuden myyttisyydess채 kiehtovinta on sen laulullisuus, vaikka itse s채velt채 ei olisikaan.

Olen alkanut my철s laulamaan runojani improvisoiden. Ihmeellisint채 siin채 on se, ett채 kun runoja laulaa, ne l철yt채v채tkin kuin itsest채채n s채velen. Ilahduttavaa on ollut n채hd채 my철s kalevalaisuuden hengen p채채sseen livahtamaan valokuvaamiseni puolelle. On h채mm채stytt채v채채 n채hd채 yksitt채isen kuvan pit채v채n sis채ll채채n tuota mystist채 ja niin kiehtovaa kalevalaisuuden henke채. Kuin kuva olisi runo.

T채n채채n riemuitsevani jokaisesta ihmismielest채, joka on p채채ssyt runon koskettamaksi, sill채 niin olennainen osa runous on meit채. Kansalliseepoksemme on vankin ja vahvin todistus runoilijaminuudestamme.

Liehukaamme runoutemme l채hdevesien 채채rell채. Olkaamme sis채isen rytmimme mittaiset, sisimm채n ytimemme todellistuma, olkaamme runo!