Alkusointu ja muu äänneharmonia

Alkusointu 

Kalevalamitta pyrkii äänteelliseen sopusointuun. Tehokkaimmin tuo äänneharmonia toteutuu alkusoinnussa, mitä ilman kalevalaista runoa ei voisi kuvitellakaan. Alkusoinnulla sidotaan tekstiä (koheesio). Se auttaa sanojen muistamisessa ja varsinkin laulettessa se osoittaa sanojen rajat. Alkusointu syntyy siitä, että sanojen (tai yhdyssanojen osien) alussa on samoja äänteitä, joko vokaaleja tai konsonantteja tai molempiakin: Kuka käski, ken kehoitti - Hiien hirven hiiäntähän - Oravaistansa opasti.

Usein säkeessä neljäkin sanaa voivat olla keskenään alkusointuisia: Kokko kun kotona kuuli - Sen sorean Suomen soiton.

Kalevalassa on myös paljon täysin alkusoinnuttomia säkeitä, Pentti Leinon mukaan neljä s- tai viidesosa. Alkusoinnuttomia säkeitä saattaa olla montakin peräkkäin. Esimerkkejä säkeistä ilman alkusointua: 

Lappalainen kyyttösilmä
Niin päivänä muutamana
Huomenna moniahana
isännältä silmä kaiva
Sinervöisen lainehilla

Lyriikan ja häärunojen piirissä alkusointu on selvästi runsaampaa kuin epiikan ja loitsujen. Alkusoinnuttelu ei siis ole pakollista, suotavaa kylläkin. Tyypillistä on, että muuten alkusointuisessa säejonossa saattaa tehokeinona olla täysin alkusoinnuton säe:

Se on seppo sen mokoma,
ylen taitava takoja,
jok’ on taivoa takonut,
ilman kantta kilkutellut:
Ei tunnu vasaran jälki
eikä pihtien pitämät

Alkusointu on yleensä säkeen sisäistä, mutta se saattaa jatkua säkeen ylikin: Otti miekkansa omansa, Kädellänsä oikealla.

Vahva alkusointu tarkoittaa, että samojen konsonanttien lisäksi myös niitä seuraavat vokaalit, myös pitkät vokaalit ja diftongit ovat samoja: Tuota / tuuli / tuuit/teli - taivon / kaaret / kaarta/mahan - Miekka / mietti / miehen / mielen - Sata / saatu/ja sa/noja - Kuusi / kuokan / kuoli/oa - saau/tella / saami/ansa. Alkusointu on vahva myös, kun sanat alkavat samoilla yksinäisvokaaleilla, samoilla pitkillä vokaaleilla tai diftongeilla, joita voi seurata sama konsonantti:

Anna / alli/en a/sua
Aina / aiko/a e/leli
itse / itki/en sa/novi
Oisko / olki/nen o/ronen
alle / aalto/jen sy/vien (H)
Ajat / aamun / aute/retta (H)
Ale/nevan / arvi/onsa

Kokematon runoniekka pyrkii usein käyttämään liikaa tällaista vahvaa alkusointua. Silloin soinnutuksesta tulee itsetarkoitus ja sinänsä hyvä tyylikeino kääntyy itseään vastaan. Pentti Leinon mukaan kansanrunojen säkeistä noin runsaassa puolessa on vahva alkusointu.

Alkusointuisten sanojen ei välttämättä tarvitse olla säkeessä peräkkäin: välissä voi olla alkusoinnutonkin sana, mikä korvaa hivelevästi väljentää runon poljentoa:

laivan täysi laskimia
kuin marja hyvällä maalla
astu Väinölän ahoja
veno syntyi veistämättä
sai itse sanelemahan
miks’ ei laula meiän lapset

Usein sanaparit sointuvat keskenään, riippumatta sanojen sijainnista säkeessä:

Norot / nousi, / vaarat / vaipui
Alta / ortten, / päältä / partten
Oi e/moni, / vaimo / vanha
naisen / naurun, / piian / pilkan
muista / kaikki / muut ka/lusi
Mies ma/kasi, / vaate / valvoi
mutkan / muistan, / keinon / keksin
Neiet / souti, / sormet / notkui

Muu äänneharmonia 

Alkusointua kutsutaan heikoksi silloin, kun peräkkäiset sanat alkavat samalla konsonantilla:

Päinpöyteä punaista
Tuopa tänne tyttöäsi
Kosken keskelle kiviksi.
Sääret suolta seipähistä
keskelle kiven kutovi
päivän peitti paistamasta
peseksen, puhasteleksen

Heikkoa alkusointu on myös, kun peräkkäiset sanat alkavat eri vokaaleilla:

ulapalla aukealla
Yksin on elo ikävä
Oi Ukko, ylijumala
akan ilkeän evähät
olen arvoitus elosi (H)

Melkein huomaamatonta äännesointua syntyy silloinkin, kun sanojen alkutavuissa on sama vokaali, vaikka säkeen sanat eivät alkaisikaan samalla konsonantilla. Tätä kutsutaan sisäsoinnuksi eli assonanssiksi, esim.

Tule jo kullan muuttelohon
Täältä saan paremman naisen
suuri tuuli luotehinen
rintasi sinisen liekin (H)
Vielä lauloi ja saneli
joet suista, järvet päistä
vaskisaappahat jalassa

Hienovaraista äännemaalailua havaitsee myös, kun edellisen sanan lopputavussa on sama vokaali kuin seuraavan sanan alkutavussa:

Pohjan akka harvahammas
heponen terällä hirnu
tako olkisen orihin
näytti tien viholliselle (H)
Räikkö röyhkeä ärähti (H) (tässä pärisevä r ilmentää onnistuneesti säkeen ärähtelevää sisältöä)
kesken yötä käyessäsi
On hieho hyvän näköinen

Äänteellistä harmoniaa syntyy jo pelkästään siitä, että samat äänteet, myös samat diftongit, toistuvat säkeessä, oli niiden sijainti säkeessä mikä hyvänsä. Tällöin usein samassa säkeessä ilmenee sekä alku- että sisäsointua:

sanan virkkoi noin nimesi (oi-diftongi
Maan paha, pakenemahan
Reki vieri, tie lyheni (ie-diftongi)
kissan istua ituja
Saukon maksoi sauvan varsi (au-diftongi)
enää jäistä järkeänsä (H)
Kuin on portimo pinossa
Läpi pään, läpi kypärin
kehrävarren kiertimiä
harja hurmehin noruvi
läpi länkiluun lihasta
Tuli suuri tuulen puuska
Räikkö röyhkeä arähti (H

Äänneharmoniapyrkimyksen mukaan etuvokaaliset (ä, ö, y) sanat esiintyvät samassa säkeessä mieluummin keskenään kuin takavokaalisten (a, o, u) sanojen kanssa. Samoin takavokaaliset sanat esiintyvät samassa säkeessä mieluummin takavokaalisten sanojen kanssa. Sen sijaan ns. keskivokaalit e ja i "seurustelevat" säkeen sisällä kummankin vokaaliryhmän kanssa. Voidaan siis puhua eräänlaisesta säkeensisäisestä vokaalisoinnusta, mikä tosin ei ole ehdotonta. Esimerkkejä:

Päivättären päättelemät (ei mielellään: Ilmattaren päättelemät)
Enää jäistä järkeänsä (H)
Reki vieri, tie lyheni
Saukon maksoi sauvan varsi (ei mielellään: saukon maksoi sauvan kärki)

(Huom. Säkeen perässä sulkeissa oleva H viittaa Leinon Helkavirsiin.)

Pyrkimys alkusointuun saattaa johtaa usein valitsemaan merkityksettömiäkin sanoja, jotka kuitenkin miellyttävät korvaa:

Puutuin tuohon pulluksehen,
tartuin tuohon talluksehen

Noita kehnon kellukoita,
paholaisen pallukoita

Uuuhet juoksuhun uhahti

Työnnälti tytön rekehen,
koksahutti korjahansa

Itketkö sä puisuuttasi,
hankavuuttasi haveksit

Miks'et laula Väinämöinen,
hyrehi, hyväntöläinen

Onpa Tiera tiedossani,
kuura kuulemaisissani

Kansanrunojemme helmiä on Alahalla allin mieli, jossa äänneharmonia on ihailtavaa:

Alahalla allin mieli
uiessa vilua vettä,
alempana armottoman
käyessä kylän väliä;

vilu on vitsa varpusella
varvun päässä vaappuessa,
vilumpi minun poloisen
perehessä vierahassa;

sydän on kylmä kyyhkyläisen
syyessä kylän kekoa,
kylmempi minun sitäkin
kyläisillä kynnyksillä.

Ohje: Heikon alkusoinnun käytössä ja muussa äännemaalailussa tuskin voi sortua liioitteluun, mutta varo yletöntä vahvan alkusoinnun käyttöä!

Katso Auliksen blogi: http://kalevalamitta.blogspot.com/