Säkeenylitys ja säekatkos kalevalakielessä

PDFTulostaSähköposti

Jo miun emo erotti
eris muista lapsistansa
pohjoispuolelle mäkeä
pohjatuulta tuntemahan.

(SKVR)

Oheise n runokatkelman säkeiden välissä ei ole pilkkuja, niin kuin yleensä kansanrunoissa. Niitä ei ole sen vuoksi, että säkeet muodostavat yhtenäisen lauseopillisen kokonaisuuden. Kuitenkin tuo kokonaisuus katkeaa jonkin verran säkeiden välikohdissa, joissa on eräänlainen metrinen pysähdys. Säkeenylitys (ransk. enjambement ’harppaus’) eli säkeenmurros tarkoittaa klassisen runousopin mukaan sitä, että lause jatkuu säerajan yli seuraavaan säkeeseen. Tämä ilmiö on hyvin yleinen kaikessa mitallisessa runoudessa – vapaamittaisesta puhumattakaan.

Käsittelen seuraavassa kalevalaisten runojen säkeenylitystä vain kielellisenä ilmentymänä, en niinkään runon taiteellisena tehokeinona. Kalevalamittaisissa runoissa useimmat säkeet esiintyvät omana lause- tai ainakin lausekekokonaisuutenaan, mutta esim. Matti Kuusen mukaan ”kahden tai useamman säkeen pituiset lauseet kuuluvat joka tapauksessa kalevalaisen runon normaali-ilmiöihin nekin”.

Yksittäinen kalevalasäe sinänsä voi sisältää kaksi rinnasteista päälausetta, joiden väliin sijoittuu kesuura: lepy lehto, kostu korpi (säkeensisäinen kerto). Joskus säkeen rajalliseen tilaan mahtuu päälauseen lisäksi sivulause:

Kun mie istuin, maa iloitsi,
kun mie tanssin, taivas liehui,
kun mie liikuin, rannat liikkui,
kun mie järkyin, maa järisi
.

Säekatkos 

Säekatkokseksi, eräänlaiseksi ”metriseksi töyssyksi”, voisi nimittää ilmiötä, jolloin säerajan ylittävä lause  loppuu - ja uusi lause alkaa - säkeen sisällä. Tällöin runorytmiin tulee häiriö: normaali lauserakenne ja runorakenne törmäävät toisiinsa: Kansanrunoista ei löydy näin rajuja katkoksia; sen sijaan esim. kirjoitetun kalevalakielen uranuurtajalla, Eino Leinolla, niitä on useita:

Kuu jo kylmeni.
Näkivät
tähden talvisen eläjät
edessänsä Maan ihanan,
kuuma-rinnan, riemu-täyden.
(Kuun lapset)

Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti
kulki herran huonehesen
ilman kukkaa. –
Impi rukka
istui itkien aholla.

(Tyyrin tytti)

Sujahtivat suksillensa
heimon sulhot. Heinäkenkä
nukkui puuhun kytkettynä
hangella hopehisella.
(Orjan poika)

Kannusti oritta. Liekit
löi yli kultaisen kypärän.

(Ylermi)

Säkeenylitys 

Edellistä lievempimuotoisempaan säkeenylitykseen Elias Lö nnrot suhtautui suopeasti. Kansanrunoissa metrinen katkos ei olekaan säkeen sisällä vaan säkeen lopussa, ja lause liukuu proosanomaisesti säkeestä seuraavaan. Lause ja runorytmin välillä ei tämäntyyppisessä säkeenylityksessä ole niin suurta kontrapunktia kuin yllä siteeratuissa Leinon säkeissä.

Kalevalasäkeeseen onkin mahdotonta saada mahtumaan mitään pidempää ”kertomusta” ilman lauseen luontaista jatkumoa jäljempänä seuraavissa säkeissä.

Yhtenäisestä lausekokonaisuudesta lohkeaa Matti Kuusen mukaan omaksi säkeekseen tavallisimmin yksi tai useampi adverbiaalirakenne:

Elköhön minun emoni
sinä ilmoisna ikänä
panko vettä taikinahan
laajalta kotilahelta.

(Kalevala)

Adverbiaalirakenteen tilalla on yleisesti myös lauseenvastike, jonka sisältö toistuu usein monenakin kertosäkeenä. Kuten yleensäkin kertosäkeiden välillä liukumista ei tapahdu, vaan kertosäkeet muodostavat metrisen kokonaisuuden (ei kuitenkaan lauseopillista), ja kertosäkeiden välillä on lyhyen "hengähdystauon" merkkinä yleensä pilkku, luettelon tapaan:

Eikä lie sinua nähty,
ei lie nähty eikä kuultu
tätä maata saataessa,
ilmoa suettaessa,
ilman pieltä pistettäissä,
taivon kaarta kannettaissa,
kuuhutta kuletettaissa,
aurinkoa autettaissa,
otavaa ojennettaissa,
taivoa tähitettäissä.
(Kalevala)

Lähe nyt kanssa laulamahan,
saa kera sanelemahan
yhtehen yhyttyämme,
kahta'alta käytyämme!

(Kalevala)

Lyökämme käsi kätehen,
sormet sormien lomahan,
lauloaksemme hyviä,
parahia pannaksemme
(Kalevala)

Kuusen mukaan kansanrunoissa ovat yleisiä säejaksot, joiden ensimmäisessä säkeessä on subjekti attribuutteineen, sitten säe, jossa on predikaatti lähimääreineen ja sen jälkeen yksi tai useampia adverbiaalirakenteita:

Lappalainen kyyttösilmä
piti viikkoista vihoa
päällä vanhan Väinämöisen

(SKVR)

Yhtä yleisiä Kuusen mukaan ovat säejaksot, joissa ensin on subjekti ja predikaatti lähimääreineen, sitten – toisesta säkeestä alkaen – yksi tai useampia adverbiaalirakenteita:

Laulan leppäisen urohon
edestäni juoksemahan
miekkahan tuliterähän.


Kaksisäkeiset lauseet

Kaksisäkeisten lauseiden ylivoimaisesti yleisin rakenne on Kuusen mukaan sellainen, että jälkimmäisen säkeen peittää jokin adverbiaalirakenne kaikkien muiden lauseenjäsenten sisältyessä edelliseen säkeeseen:

En mie malta tuossa maata
isä n kirveen kolkkehelta.
(SKVR)

Toinen hyvin yleinen kaksisäkeinen lausetyyppi on sijoittaa edelliseen säkeeseen subjekti attribuutteineen ja jälkimmäiseen säkeeseen muut lauseenjäsenet, useimmiten predikaatti määritteineen:

Annikainen neito nuori
istui Turun sillan päässä.

Mustalehmä Muurikkinen
teki valkean vasikan.
(SKVR)

Säkeenylityksessä rajoituksia 

Matti Kuusi on tähdentänyt, että kalevalamittaisen runon lause ei suinkaan jakaudu eri säkeiksi sattumanvaraisesti. Hän pitää säkeenylitysnormeja jopa kiinteämpinä kuin metrisiä sääntöjä. ”Läheisesti toisiinsa kuuluvat sanat kuten adjektiivi- ja genetiiviattribuutti eivät voi olla eri säkeessä kuin niiden pääsana.” Ei siis: Hän oli kovin iloinen - poika lainan saatuansa. (Kylläkin: Hän oli iloinen poika - rahasumman saatuansa). Ei myöskään: Sain mä kerran hirmusuuren – kalan Kallen pyydyksellä. Sen sijaan lauseenvastikkeen subjekti- ja predikaattiosan erottaminen eri säkeisiin ei tunnu niin pahalta (vrt. edellä): Sitten näin mä kulkukoiran - kulkevan kujan perällä

------------------------------------------------------------------------------------------------

Säekatkos ei ole kalevalamittaisten kansanrunojen tyylikeino, mutta edelliseen perustuen voin suositella nykyniekoille ”lievää” säkeenylitystä, kunhan muistaa, että (liian) läheisesti yhteen kuuluvia sanoja ei saa erottaa toisistaan sijoittamalla ne eri säkeisiin. Ylittäkäämme säkeet siis vaikkapa seuraavaan tapaan:

Yön tytti, hämärän neito
pesi pestyjä sopia
pitkän portahan nenässä
kirjopaalikka käessä.

Tuo ikivanha Väinämöinen
jopa lauloi Lemminkäisen
Tuonen mustahan jokehen
iäksensä itkemähän.

(SKVR)
----------------------------------------------------------
Käytetyt lähteet (joista myös useimmat runosäkeet):
Matti Kuusi: Kalevalainen säkeenylitys. – Kalevalaseuran vuosikirja 43. Helsinki.
1963.
Hannu Launonen: Suomalaisen runon struktuurianalyysia. SKS. 1984

[jamala8.jpg]
---------------------------------------------------------

Aulis Rintala, sanasorvari, äännemaalari, tavuteknikko
Katso Auliksen blogi: http://kalevalamitta.blogspot.com/